— Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi, sen lisäksi että olet oikea ja todellinen D'Urberville — ha, ha, ha! No, Tess kulta, en saata enempää sanoa. Minä mahdan olla huono mies — kirottu kurja raukka. Lapsena olin paha, pahasti olen elänyt ja kurjana mahdan kuollakkin. Mutta kurjan sieluni kautta vannon, etten ole sinulle enää paha, Tess. Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet — ymmärräthän — ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin kirjota minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat. Kenties en ole Trantridgessa, matkustan Lontooseen joksikin aikaa, en siedä tuota vanhaa mummoa. Mutta kirjeet kyllä minulle toimitetaan.
Tess sanoi haluavansa jäädä tähän, ja he pysähtyivät metsikön kohdalla. D'Urberville hyppäsi alas, nosti Tessin rattailta ja asetti tavarat hänen viereensä maantielle. Tess kumarsi hänelle keveästi, hänen katseensa viivähti tuokion D'Urbervillen katseessa, sitten hän kääntyi ottaakseen tavaransa ja lähteäkseen.
Aleksander D'Urberville otti sikarin hampaistaan ja kumartui häntä kohti sanoen: — Ethän sinä toki noin eroa, Tess kulta? Tulehan tänne.
— Niinkuin tahdotte, vastasi tyttö välinpitämättömästi. Katsokaahan, kuinka tottelevaksi olette minut saanut. Sitten hän kohotti kasvonsa D'Urbervilleä kohti ja seisoi kuin marmoripatsas tämän painaessa suutelon hänen poskelleen, suutelon, joka kyllä oli huoleton, mutta ei sentään aivan kylmä. Tess katseli hajamielisenä loitolla olevia puita, kun suudelma hänelle annettiin, ikäänkuin ei olisi täysin tajunnut, mitä nuori mies teki.
— Nyt toiselle poskelle vanhan ystävyyden vuoksi.
Hän käänsi päätään yhtä välinpitämättömästi kuin maalaria tai hiustenkähertäjää totellaan, ja D'Urbervillen huulet koskettivat poskea, joka oli kylmä ja kostea kuin viereisessä metsässä kasvavat sienet.
— Sinä et suutele minua takaisin. Sinä et koskaan tee sitä mielisuosiolla — pelkäänpä, ettet sinä koskaan minua rakasta.
— Olenhan tuon monesti sanonut. Ja se on totta. En ole teitä koskaan sydämestäni rakastanut enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Hän lisäsi synkästi: — Kenties valhe tässä asiassa hyödyttäisi nyt minua sangen suuresti. Mutta on minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten rupea valehtelemaan. Jos minä teitä rakastaisin, niin olisi minulla mitä suurin syy tunnustaa se teille. Mutta en sitä tee.
D'Urberville huokaisi raskaasti, aivan kuin tämä kohtaus olisi koskenut kipeästi hänen sydämeensä tai omaantuntoonsa tai hienotunteisuuteensa.
— Sinä olet kauhean synkkämielinen, Tess. Ei minulla ole syytä sinua nyt imarrella ja saatan sanoa suoraan, että suotta sinä olet niin huolissasi. Ei ole sinua kauniimpaa naista näillä seuduin, ei ylhäistä, ei alhaista; sanon sen sinulle hyvää toivoen ja asian ymmärtävänä miehenä. Jos olet järkevä, niin näytät kauneuttasi maailmalle, ennenkuin se kuihtuu… Ja, kuulehan, Tess, etköhän tulisi jälleen luokseni? En tahtoisi mitenkään päästää sinua tällä tavoin menemään.