Tess, joka juuri kurottautui ottamaan teekojeita nurkkakaapista, ei kuullut näitä huomautuksia. Jos hän olisi kuullut, niin hän olisi pian selittänyt ystävilleen asian oikean laidan.
Mutta äidin korvan sivuitse eivät puheet menneet, ja hänen turhamielisyyttänsä, jota suuremmoisen naimiskaupan raukeneminen oli loukannut, kutkutti toki se, että niin hienon herran kerrottiin mielistelevän hänen tytärtään. Ylipäänsä hän oli varsin tyytyväinen, vaikka tämä epäiltävä ja irstaudella saavutettu voitto tahraisikin hänen tyttärensä mainetta; saattoihan siitä vielä sukeutua naimiskaupatkin, ja hyvillään heidän ihailustaan hän pyysi vieraita jäämään teelle.
Heidän lavertelunsa, naurunsa, hyväntahtoiset viittauksensa ja ennen kaikkea heidän kateelliset huomautuksensa saattoivat Tessinkin mielen pirteämmäksi, ja kuta pitemmälle ilta kului, sitä enemmän heidän vilkkautensa tarttui häneen, ja hän kävi melkein iloiseksi. Marmorin kova ilme katosi hänen poskiltaan, hän liikkui miltei yhtä norjasti kuin ennen ja näytti hempeältä nuoruuden kukoistuksessaan.
Joskus hän saattoi, kaikesta huolimatta, vastata heidän kysymyksiinsä ylpeänlaisesti, aivan kuin tuntien, että hänen kokemuksensa rakastelusta olisivat tosiaan olleet kadehdittavat. Mutta "oman raunionsa lempiminen", kuten runoilija lausuu, oli hänelle niin ventovierasta, että tämä harhaluulo kesti yhtä lyhyen ajan kuin salaman leimaus; kylmä järki otti taas vallan ja alkoi pilkata hänen satunnaista heikkouttaan, hetkellinen ylpeys tuntui hänestä kammottavalta ja herätti hänessä syyllisyyden tunteen, ja silloin hän vetäytyi kuoreensa ja kävi välinpitämättömäksi.
Kuinka oli mieli raskas seuraavana päivänä, kun ei ollut enää sunnuntai, vaan arkipäivä, kun ei ollut enää hienoja vaatteita ja iloisia vieraita ja hän heräsi vanhassa sängyssään ja pikku lapset nukkuivat sikeästi hänen ympärillään! Hänen tulonsa herättämä mielenkiinto ja jännitys oli hävinnyt, ja hän näki edessään pitkän, kivisen tien, jota hänen oli vaellettava ilman apua, ilman myötätuntoisuutta. Silloin hänen tuskansa oli pelottava, hän melkein toivoi kuolemaa.
<tb>
Muutamien viikkojen kuluttua Tess virkistyi kuitenkin sen verran, että kykeni menemään kirkkoon eräänä sunnuntaina. Hänen teki mielensä kuulla laulua, olkoonpa vaikka huononpuoleistakin, ja veisata muiden kanssa vanhoja virsiä. Hän oli perinyt äidiltään semmoisen laulullisen taipumuksen, että yksinkertaisinkin laulu joskus vaikutti häneen niin valtavasti, että sydän pyrki rinnasta ulos hypähtämään.
Päästäkseen niin paljon kuin mahdollista herättämästä huomiota ja välttääkseen nuorten miesten kohteliaisuudenosotuksia hän läksi kotoa, ennenkuin alettiin soittaa kirkkoon ja asettui istumaan lehterin alle loukkoon, missä paarit seisoivat hautalapioiden vieressä, ja missä istui vain pari ukkoa ja akkaa.
Seurakuntalaiset tulivat pienissä joukoissa, istuutuivat hänen edessään oleville penkeille, painoivat päänsä alas kotvaksi aikaa, aivan kuin olisivat rukoilleet, vaikkeivät sitä tehneet, kohosivat sitten istumaan ja katselivat ympärilleen. Virsien joukossa sattui olemaan eräs hänen lempisävelmistään, mutta hän ei tuntenut sen nimeä, vaikka olisi kernaasti halunnut tietää sen. Ja hän ajatteli epämääräisesti, kuinka kummallinen ja jumalallinen oli tuollainen säveltäjän mahti, kun hän saattoi vielä haudastaankin synnyttää omia tunteitaan hänenlaisessaan tytössä, joka ei ollut koskaan kuullut hänen nimeänsä eikä koskaan löytäisi avainta hänen olemukseensa.
Ne, jotka olivat katselleet ympärillensä, kääntelivät päätänsä yhä useammin jumalanpalveluksen kestäessä, ja kun lopulta hänet huomasivat, niin kuiskasivat toinen toiselleen. Tiesihän hän, mitä ne kuiskasivat; tuska kouristi sydäntä, ja hän tunsi, ettei hän enää voisi tulla kirkkoon.