Vehnävainion ympäri oli jo leikattu käsin kapeahko tie, jotta edellisenä iltana pellolle tuotu leikkuukone voisi työnsä alottaa.
Kaksi ryhmää, toisessa miehiä ja poikia, toisessa naisia, astui peltoa kohti. Aurinko oli vasta niin ylhäällä, että tien itäpuolella olevien pensasaitojen varjo yletti länsipuolella vain puoliaitaan, niin että kulkijain päitä lämmitti auringonsäteet, mutta jalat olivat vielä varjossa. He katosivat tieltä peltoportista, jonka molemmin puolin kohosi kivipylväs.
Kohta kuului vainiolta sirinätä, joka muistutti sirkkojen lemmenlaulantaa.
Kone oli käynnissä, ja portin ylitse näkyi kolme peräkkäin astuvaa hevosta ja yllämainittu hoippuva kone; ajaja istui yhden vetäjän selässä, ja ohjaaja keikkui koneen istuimella. Koko laitos liikkui vainion toista sivua pitkin leikkuusiipien pyöriessä verkalleen, kunnes se katosi näkyvistä kummun taakse. Hetken kuluttua se ilmestyi jälleen vainion toiselle sivulle, edeten yhtä tasaisesti; ensin sattui silmään etumaisen hevosen otsassa välkkyvä messinkihela, sitten kohosi sängen yli kirkkaat siivet ja lopulta koko kone.
Vainion ympäri muodostunut kapea sänkiraita laajeni joka kierroksella, ja mitä pitemmälle aamu kului, sitä pienemmäksi kävi pystyssä seisovan viljan ala. Kaniinit, jänikset, käärmeet, rotat ja hiiret peräytyivät keskiosaan, ikäänkuin jonkunlaiseen linnaan, aavistamatta että se oli vain lyhytaikainen pakopaikka ja että heitä odotti hirveä kohtalo, kun piilopaikka myöhemmin päivällä kutistui kutistumistaan kamalan kapeaksi; ne ahtautuivat yhteen, ystävät ja viholliset sekaisin, ja lopulta viimeisetkin kyynärät pystyssä seisovaa vehnää kaatuivat leikkuukoneen hampaiden tieltä, ja leikkuuväki surmasi sauvoilla ja kivillä jokikisen niistä.
Leikkuukone heitti viljan pieniin kasoihin, joista parhaiksi tuli lyhde, ja niiden kimppuun kävivät heti perässä astuvat toimeliaat sitojat. Näistä olivat useimmat naisia, mutta näkyipä joukossa miehiäkin; he olivat puetut kirjavaan paitaan, ja housuja kannatti nahkavyö, tehden tarpeettomiksi kaksi takana sijaitsevaa nappia, jotka omistajansa liikahdellessa kimaltelivat ja välkkyivät auringon paisteessa, ikäänkuin hänen selkäpuoleensa pistetty silmäpari.
Mutta enimmin kiinnitti tässä leikkuuväessä mieltä toinen sukupuoli, sillä nainenhan saa aina jonkun verran suloa, kun hänestä tulee osa luontoa eikä hän, kuten tavallisesti, ole vain siihen asetettu esine. Maamies on pellollaan persoonallisuus, maalaisvaimo on osa peltoa; hän on ikäänkuin kadottanut oman minuutensa, imenyt itseensä ympäristönsä hengen ja sulautunut siihen.
Naisilla tai oikeammin sanottuna tytöillä, sillä nuoria oli suurin osa, oli päässä suuret, vaatteesta tehdyt hatut, jottei aurinko paahtaisi silmiin, ja kädessä käsineet, jottei sänki pistelisi. Yhdellä oli yllään vaaleanpunainen röijy, toisella keltainen, ahdashihainen leninki, kolmannella yhtä punainen hame kuin leikkuukoneen siivet; vanhemmilla oli ruskeat, suuret esiliinat, jotka suojelivat koko pukua — kauan käytetty ja käytännöllisin leikkuunaisen asu, jota kuitenkin nuoremmat halveksivat.
Tänä aamuna katse kiintyy etupäässä tyttöön, jolla on yllään vaaleanpunainen röijy, sillä hän on notkein ja hienopiirteisin kaikista. Mutta hänellä on hattu niin silmillä, ettei kasvoja voi nähdä, kun hän sitoo lyhteitä, vaikka hatun alta esiin pistävistä tummanruskeista hiuskiehkuroista saattaakin arvata, minkä väriset kasvot hänellä on. Kenties hän herättääkin aika ajoin huomiota juuri sen tähden, ettei hän koskaan koeta keikailla, kun taas toiset tuon tuostakin katselevat ympärilleen.
Hän työskentelee koneellisen tasaisesti kuin kello. Viimeksi sitomastaan lyhteestä hän vetää kourallisen tähkäpäitä, taputellen niiden huippuja vasemmalla kämmenellään saadakseen tukun tasaiseksi. Sitten hän siirtyy eteenpäin syvään kumartuneena, kerää molemmin kourin viljaa syliinsä ja kurottaa vasenta, käsineellä verhottua kättänsä kasan alitse, kunnes tapaa oikean kätensä, syleillen näin viljaa kuin lemmittyään. Hän vetää siteen päät yhteen ja polvistuu sitoessaan lyhteen päälle, painellen silloin tällöin alas hameensa liepeitä, joita tuuli kohottelee. Nahkaisen käsineen ja hihan välistä näkyy palanen paljasta käsivartta, jonka naisellisen hienoon hipiään sänki päivän kuluessa piirtelee verisiä naarmuja.