Sisar kietoi hetkeksi käsivartensa hänen kaulalleen.
»Sinä et saa tulla toivottomaksi, Tom», sanoi hän. »Siihen sinulla ei ole oikeutta vielä pitkään aikaan! Sinun pitää olla rohkea…»
»Niinhän minun pitäisi, se on totta!»
»Mitä sinä tarkoitat, Tom!… Sanopas, minkätähden sinä olit toissapäivänä, torstaina, koko iltapäivän niin hiljainen?»
»Ainahan niitä on asioita… rakas lapsi. En ollut myynyt erästä ruismäärää oikein edullisesti… toisin sanoen: olin myynyt suuren määrän ruista hyvin epäedullisesti…»
»Sattuuhan sellaista, Tom! Sattuu kerran niin, kerran näin; toisen kerran korvaat taas tappion. Kannattaako antaa sellaisen pilata mielialaa…»
»Sinä erehdyt, Tony», sanoi hän päätään pudistaen. Minun mielialani ei ole pilalla siksi, että olen kärsinyt vahingon. Päinvastoin. Minun uskoni on mennyttä, ja siksi kävi niin.»
»Mutta mikä sinua sitten vaivaa?» kysyi sisar säikähtyneenä ja ihmeissään. Luulisi, että sinun pitäisi olla iloinen, Tom! Klara elää vielä… ja kaikki on kääntyvä hyväksi Jumalan avulla! Ja entä kaikki muu. Tässä kävelemme sinun puutarhassasi, jossa kaikki tuoksuu. Tuossa on talosi, kaikkien talojen esikuva; Hermann Hagenströmin talo on rähjä tämän rinnalla! Kaiken tämän olet sinä saanut aikaan…»
»Se on melkein liian kaunista, Tony. Tarkoitan, että se on vielä niin uutta. Se häiritsee minua vielä hiukan, ja kun sitten tämä huono mieliala tahtoo ahdistaa, vahingoittaen kaikkia toimiani, niin… Olen iloinnut suuresti kaikesta tästä, mutta ennakko-ilo oli tietenkin suurin, kuten aina, sillä hyvä tulee aina liian myöhään, sattuu kohdalle vasta sitten kun ei siitä enää oikein jaksa iloita…»
»Ei enää oikein jaksa iloita, Tom? Mutta sinähän olet niin nuori!»