»Enkä minä olisi uskonut, että sinä voisit antaa minulle näin häikäilemättömän iskun…!»
»Tom…! Tom!» kuului rouva Permanederin hätääntynyt ääni. Hän istui käsiä väännellen maisemahuoneen ikkunan luona, veljen kävellessä äärettömän kiihtyneenä lattiaa pitkin ja konsulittaren istuessa suuttumuksen ja surun sortamana sohvalla, nojaten toisella kädellään patjoihin ja lyöden toisella pöytään jokaisen kiivaan sanan täydennykseksi. Kaikki kolme olivat mustiinpuetut Klaran poistuttua elävien joukosta, ja kaikki kolme olivat kalpeat ja kiihdyksissä…
Mitä oli tekeillä? Jotakin kauheaa, pöyristyttävää, joka asianosaisista itsestäänkin tuntui hirveältä, käsittämättömältä! Riita, katkera yhteentörmäys äidin ja pojan välillä!
Oli painostavan helteinen iltapäivä elokuussa. Jo kymmenen päivää sen jälkeen kun Thomas oli näyttänyt äidilleen hellävaroen Sievertin ja Klaran kirjeet, oli hänen täytynyt ilmoittaa tuolle vanhalle rouvalle se vaikea sanottava, että Klara oli kuollut. Hän oli sitten matkustanut hautajaisiin Riikaan, oli palannut lankonsa Tiburtiuksen keralla, joka oli viipynyt jonkun päivän vaimonsa omaisten luona, ja käynyt myös tapaamassa Christiania Hampurin sairaalassa… Ja nyt, kun sukulaispappi oli ollut jo kaksi päivää kotonaan, oli konsulitar ilmaissut asian pojalleen huomattavan empivästi…
»Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa!» huudahti Thomas pudistaen käsiään kasvojensa edessä. Myötäjäisrahat olisivat voineet mennä! Tiburtius olisi voinut pitää nuo kahdeksankymmentätuhatta, vaikkei heillä ollutkaan lasta! Mutta perintö! Mennä lupaamaan Klaran perintö hänelle! Minulta kysymättä! Syrjäyttäen minut…!»
»Thomas, ole oikeamielinen, Kristuksen tähden. Saatoinko minä tehdä toisin? Saatoinko?!… Hän, joka nyt on Jumalan luona, kirjoittaa kuolinvuoteeltaan… lyijykynällä… vapisevin sormin… 'Äiti', kirjoittaa hän 'me emme ole enää tapaavat toisiamme maan päällä, ja minä tunnen, että nämä ovat minun viime rivini… Kirjoitan ne vielä tajuissa ollessani; mieheni vuoksi… Jumala ei ole siunannut meitä lapsilla, mutta se, mikä olisi ollut minun, jos olisin jäänyt eloon sinun jälkeesi, anna se hänelle, jos tahdot seurata minua tuolle puolen — anna se hänelle hänen elinajakseen! Äiti, tämä on minun viimeinen pyyntöni… kuolevan pyyntö… Ethän jätä sitä täyttämättä…' Ei, Thomas, en jättänyt sitä täyttämättä, en voinut! Lähetin hänelle sähkösanoman, ja hän sai rauhallisen lopun…» Konsulitar itki kiihkeästi.
»Eikä minulle hiiskuta sanaakaan! Minulta salataan kaikki. Minut syrjäytetään!» toisti taas senaattori.
»Niin, minä olen salannut sen sinulta, Thomas, sillä tunsin, että minun täytyi täyttää kuolevan tahto… ja tiesin sinun tahtovan estää minua siitä!»
»Niin. Kautta taivaan! Sen olisin tehnyt!»
»Eikä sinulla olisi ollut oikeutta siihen, sillä kolme muuta lasta ovat minun puolellani.»