Toisen kerran hän kysäisi: »Tuletko mukaan, Hanno? Eräs uusi laiva, joka kuuluu meidän varustamoomme, lasketaan tänään teloilta. Minä kastan sen. … Haluatko sinä nähdä?»
Ja Hanno ilmoitti haluavansa. Hän lähti mukaan ja kuunteli isänsä kastamispuhetta, näki miten tämä rikkoi samppanjapullon sen keulaan ja katsoi oudoksuvin silmin, miten laiva luisui vihreällä saippualla hierottua loivaa pintaa myöten alas, sujahtaen kuohahtavaan veteen…
Muutamina vuodenpäivinä, kuten palmusunnuntaina, jolloin yleinen rippikoululasten ripillepäästäminen tapahtui, tai uudenvuodenpäivänä, lähti senaattori Buddenbrook vaunuilla onnentoivotuskierrokselle muutamiin taloihin, joissa velvollisuus vaati häntä käymään; ja koska hänen puolisonsa tällaisissa tapauksissa enimmäkseen puolusti poisjäämistään päänkivistyksellä ja hermostuksella, pyysi hän Hannoa mukaan. Ja Hanno lähtikin mielellään. Hän nousi isänsä viereen vaunuihin ja istui ääneti hänen rinnallaan vastaanottohuoneissa, tarkaten hiljaisin silmin isän kepeätä, varmaa ja omalaatuista, huolellisesti punnittua esiintymistä. Hän näki, miten isä erään everstiluutnantin, piiripäällikkö von Rinnlingenin luona, joka lähtiessä lausui ilonsa vierailun johdosta, vastasi kohteliaisuuteen laskemalla rakastettavaa pelästystä ilmaisten kätensä isännän olkapäälle; miten hän toisessa paikassa otti samanlaisen huomautuksen vastaan tyynen vakavasti ja miten hän kolmannessa torjui sen luotaan ivallisen liioitellulla vastakohteliaisuudella… Tämä tapahtui kaikki sana- ja muotovalmiudella, jonka hän kernaasti asetti poikansa ihailtavaksi ja jonka hän toivoi olevan tälle opiksi.
Mutta pikku Johann näki enemmän kuin hänen tuli nähdä, nuo arat, kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmät olivat liian tarkkanäköiset. Hän ei nähnyt ainoastaan isänsä varmaa rakastettavuutta, jolla tämä voitti kaikkien suosion, hän näki myös — näki sen harvinaisella, kiduttavalla selvänäköisyydellä — miten tuo kaikki oli vaikeata hallita, miten hänen isänsä jokaisen uuden paikan jälkeen kävi yhä harvapuheisemmaksi ja kalpeammaksi, nojaten suljetuin silmin, joiden luomet olivat alkaneet punertaa, vaununnurkkaan. Ja kauhu sydämessä näki hän, miten noille kasvoille seuraavan talon kynnyksellä levisi aivan kuin naamio ja miten tuon väsyneen ruumiin liikkeet äkkiä norjistuivat. Esiintyminen, puhuminen, käyttäytyminen, toimiminen ihmisten keskellä ei pikku Johannin käsityksessä muodostunut miksikään luonnolliseksi, yksinkertaiseksi ja puolittain itsetiedottomaksi yhteisten käytännöllisten harrastusten edustamiseksi ja vahvistamiseksi yhteisiä kilpailijoita vastaan, vaan eräänlaiseksi itsetarkoitukseksi, tietoiseksi ja teennäiseksi rasitukseksi, jossa vaadittiin vilpittömän, yksinkertaisen tunteen asemesta peloittavan vaikeata ryhdin ja selkärangan taituruutta. Ja ajatellessaan, että häntäkin vaadittaisiin kerran esiintymään julkisissa kokouksissa, puhumaan ja liikkumaan kaikkien nähden, sulki Hanno silmänsä pelokkaan kauhun vallassa…
Tuo ei ollut se vaikutus, jota Thomas Buddenbrook oli toivonut esiintymisestään! Hänen tarkoituksensa oli herättää pojassa reipasta, kursailematonta ja yksinkertaista käytännöllistä mieltä — sitä hän tarkoitti, eikä mikään muuta.
»Sinä näyt pitävän herkuttelusta, hyvä ystävä», sanoi hän Hannon pyytäessä toista annosta jälkiruokaa tai puoli kupillista kahvia aterian jälkeen… »Sitten sinusta pitää tulla hyvä kauppias ja sinun pitää ansaita paljon rahaa! Niinhän?» Ja pikku Johann vastasi: »Niin.»
Toisinaan, kun suku oli kutsuttu päivälliselle senaattorin luo ja Antonie-täti tai Christian-setä vanhan tavan mukaan kiusoitteli Klothilde-täti parkaa alkaen puhua tälle tämän hitaaseen ja nöyrän ystävälliseen tapaan, saattoi tapahtua, että Hanno tavallista väkevämmän punaviinin vaikutuksesta hänkin hetkeksi eksyi saamaan äänilajiin ja kääntyi Klothilde-tädin puoleen lausuen jonkun kompasanan. Silloin nauroi Thomas Buddenbrook — äänekästä, sydämellistä, tartuttavaa, melkeinpä kiitollista naurua, kuten ihminen, jolle on tapahtunut jokin suuri, odottamaton ilo — ja hän ryhtyi kannattamaan poikaansa ja otti osaa tämän pilantekoon. Ja kuitenkin oli hän jo vuosia sitten luopunut entisestä pilkallisuudestaan sukulaisparkaansa kohtaan. Oli niin helppoa, niin liian vaaratonta osoittaa ylemmyyttään tuon ahdasjärkisen, nöyrän, laihan ja ikuisesti nälkäisen Klothilden suhteen, että se hänestä kaikessa viattomuudessaan tuntui epämiellyttävältä. Hänestä oli vastahakoista tuntea tuollainen epämiellyttäväksi, hän kun jokapäiväisessä elämässään sai alati taistella luonteensa liikaa arkatuntoisuutta vastaan ja kokea tuontuostakin, ettei hän voinut käsittää, miten oli mahdollista ymmärtää ja tunnustaa joku tilanne ja sittenkin käyttää sitä häpeämättä hyväkseen, eikä omaksua tuota kantaa… Mutta juuri tuo tilanteen hyväksikäyttäminen ilman häpeän tunnetta oli elämänkelpoisuutta, sanoi hän itselleen!
Ja miten iloinen, miten onnellinen, miten riemuisan toivehikas hän olikaan havaitessaan pikku Johannissa pienimmänkin elämänkelpoisuuden merkin!
KOLMAS LUKU.
Jo vuosia sitten olivat Buddenbrookit luopuneet laajemmista kesäisistä matkoista, joita he ennen olivat tehneet säännöllisesti, ja kun senaattorin rouva edellisenä keväänä oli lausunut toivomuksen saada lähteä Amsterdamiin vanhaa isäänsä tervehtimään, soittaakseen hänen kanssaan pitkästä aikaa pari viuluduettia, oli hänen miehensä antanut suostumuksensa sangen kuivasti. Mutta kun Gerda lähti Pikku Johannin ja neiti Jungmannin kanssa kesäajaksi Travemünden kylpylaitokselle, tapahtui se pääasiallisesti Hannon terveyden vuoksi…