Tämä ulkomaanmatka tuntui ensi aikoina jälestäpäin Aadasta hieman epäselvältä. Kun hän käveli puutarhassa tai istui huoneessaan, se tuli hänen luokseen pikemmin selvänä unennäkönä, kuin todellisena tapauksena. Mutta erityiset seikat ilmenivät selväpiirteisinä: vaunumatka tasangolla auringon levittäessä paistettaan pienille taloille ja etäällä olevalle tornille, tai lihavan, hymyilevän ajajan iltaisin viimeisen kerran puhaltaessa torveensa; ja kirkon hän muisti sävelineen ja kuvineen, samoin kuin muistaa sointuvan, sulavan laulun.
XI.
Useita vuosia oli kulunut siitä aamusta, jolloin Martha täti tuli Vorre-kartanoon. Hänen sielläolonsa ensi vuosina Aada ei paljoa ajatellut häntä. Ensimäisen aamun synnyttämän vaikutelman hän oli säilyttänyt; mutta Aada oli onnellinen ja vielä liiaksi lapsi hautoakseen mielessään tällaisia asioita. Elämä oli hänestä helppoa ja selvää, ja ajatellessaan Martha tätiä, hänestä tuntui kuin olisi hän ylhäältä virran kirkkaalta pinnalta nähnyt jonkun puolipimeässä kulkevan pohjalla, jonkun, jota ei oikein selvästi voinut nähdä, ja jota kenties ei oikein tuntenut.
Silloin tällöin hän kuuli palvelusväen puhuvan asiasta toisenkin sanan:
— Niin, niin, Herra tietää, mikä suru häntä painaa. Tai:
Hän on vetänyt kuoren ympärilleen, hän ei kuule mitään ulkoapäin.
Tai:
— Mutta hän kuuntelee jotain sisällänsä.
Tai vielä:
— Hänen silmänsä sanoo, että hän on yksinäinen ja hylätty, mutta ettei hän pyydä muuta.