Aada jäi pitkäksi aikaa istumaan. Hän huomasi, että valoisa päivä oli tulossa; mutta tämä ajatus ei häntä ilahuttanut. Hänen silloiseen mielentilaansa olisi paremmin soveltunut, että harmaa yö olisi viipynyt.
Viimein hän nousi ja alkoi taas astua Lo-tunturin rinnettä alas. Tahtoihan hän kernaimmiten olla palannut, ennenkuin Carsten heräsi; hän ei suinkaan tahtonut huolestuttaa häntä.
Yltympäri kohottivat kaikki huiput harjojaan. Kaikkien niiden yläpuolella aurinko paahtoi. Ilma oli tyyni.
Aada kulki jotenkin nopeasti eteenpäin. Se kävi helpommin nyt, kun valo oli saapuvilla. Nyt vasta hän pani merkille, miten nämä tunturit olivat erilaiset kuin ne, joita oli tottunut näkemään. Hän näki, kuinka nämä olivat autioita. Niitä ei peittänyt metsä. Ainoastaan muutamia pieniä punaisia jäykkävartisia kukkia kasvoi siellä täällä halkeamissa, minne sade ja linnut olivat kuljettaneet vähän multaa.
Astuttuaan hetken Aada ajatteli, että pian oli näkevä Olle-virran. Hän kulki edelleen, mutta ei saanut sitä nähdä. Silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti: Eikö hän ollut kulkenut oikeata tietä? Tämä ajatus pani hänet ensin pysähtymään, mutta sitten kahta kiireemmin rientämään eteenpäin. Muuten hän lohdutti itseään: Ellei voinut löytää tuota tunturimajaa, niin kaiketi hän löysi toisen, niinhän oli ollut Vorre-kartanon lähistössä. Ei vaara ollut siellä ollut suurempi: aina hän oli saapunut jollekin majalle, mistä asukkaat, kuultuaan kuka hän oli, olivat saattaneet hänet kotia.
Hän kulki ja kulki, ja tällä vaelluksella ilmeni hänelle se tosiseikka, ettei täällä ohut niin kuin Vorre-kartanon tienoilla. Nämä vuoret eivät olleet Vorre-kartanon vuoria. Siellä olivat vuoret vihreät kuusista ja koivuista, nämä olivat paljaat ja karut. Hän käsitti, että vaara oli suurempi kuin mitä ensi hetkellä oli luullut. Hän pysähtyi. Nyt tuntuivat tunturit ja autiot aavikot hänestä vihamielisiltä, ja aurinko paistoi häntä katsomatta; hän oli niin yksin suurella tunturilla.
Taas hän kulki eteenpäin ja kauan. Sitten hän äkkiä pysähtyi: hän luuli kuulevansa sellaista ääntä, kuin olisi mies laulanut. Hän katseli ympärilleen: hän ei huomannut mitään. Ja kuitenkin hän astui hetken ajatellen, että joku mies voisi tulla näkyviin, sukeltaen esiin jonkun kalliokielekkeen takaa; ensin oli näyttäytyvä pää, (merkillistä kyllä hän sen todella näki edessään) joka hymyili hänelle pienine silmineen, saaden sitten vakavamman ilmeen ja silmänsä suuriksi ja tuijottaviksi. Pään jälkeen oli koko tumma ruumis tuleva näkyviin, ja tuo mies oli lähestyvä, ja jos Aada rupesi juoksemaan, hän juoksi niinikään ja saavutti hänet. Kerran hän todella odotti näkevänsä tämän kaiken, niin että pysähtyi ja katsoi tuonne kauas. Hänen sisimmässään kuiskasi ääni hänelle; Se ei ole mitään. Mutta se ei auttanut, hän tuijoitti sinne kauas kuitenkin. Ja siinä seisoessaan ja tuijottaessaan, hänen mieleensä muistui Martha täti, jonka vanha soturi oli väkisin maannut. Jos joku tuli täällä, missä hän oli niin yksin? Sitä vaan ajatellessaan hän hengitti syvään ja jäätävä tunne kulki kiireestä kantapäähän.
Hän rupesi äkkiä hillittömästi juoksemaan alas kallioilta, sammalten ja soiden yli. Kun tasasempia paikkoja tuli, hänestä tuntui, kuin olisi aika pitkälle kulunut, ja hän juoksi vielä nopeammin. Hänellä ei enää ollut yhtään selvää ajatusta; jälki suossa oli hänestä ilkeän ihmisen astuma, lintu, joka kirkui, oli joku, joka tuli häntä lähemmäksi. Vasta silloin kun hän oli niin uupunut, että oli vähällä vaipua maahan, hän astui hitaammin.
Aurinko oli kohonnut korkeammalle, se teki kuumaksi ja pyörrytti. Hän tunsi hien kirkkaina helminä pisartelevan kasvoillaan. Kun hän viimein istuutui lepäämään, hän oli niin väsynyt, että maa tuntui väistyvän hänen edestään. Siinä niin loikoessaan hän kuuli lähellä puron lirinää; se solisi alinomaa. Hänen oli jano ja hän meni purolle juomaan. Vesi selvitti hänen ajatuksiaan, ja äkkiä ilmaantui kirkkaan ajatuksen tapainen, jotain, minkä kauan sitten oli kuullut vanhalta Kathrinelta: — Jos kuljet eksyksissä ja löydät puron, niin seuraa puroa, silloin voit olla varma siitä, että tulet ihmisasunnoille. Varsinkin, jos olet eksynyt tunturilla. Sillä puro on virrannut kauempaa, kuin missä ihmisiä on asunut, ja koko sillä ajalla se on tuonut mukaansa multaa ja hedelmällisyyttä, jota ihmiset tarvitsevat asutuksiinsa.
Ja Aada nousi ja tunsi itsensä voimakkaammaksi ajatellessaan, että hän vielä saattoi tulla paikkoihin, mihin ihmiset olivat asettuneet asumaan. Hän oli liiaksi maan lapsi enempää kaihotakseen tunturiyksinäisyyden harmaita pilviä. Hän tahtoi nähdä vihreitä maita ja kohdata ihmisiä, jotka lauloivat, puhuivat ja hymyilivät. Ja hän tahtoi taas nähdä Carstenin. Niin Carstenia… kuinka hän kaihosi häntä, kaikkea hänessä. Hänen hyväilyjänsäkin?… Niin, hän tahtoi syöksyä hänen luokseen, hän tahtoi olla hänen valloissaan, hänen vahvat käsivartensa olivat tuntuvat suloisilta, kun hän oli pääsevä kaikesta tästä utuisesta, pimeästä.