Mutta hänen voiman- ja vihanpurkauksensa ohella tuntui, kuin olisi Aariassa jotain auennut; hän tarttui itse Carstenin ranteeseen, ja hän kamppaili, niin että hänen vaaleat hiuksensa irtaantuivat ja valuivat aaltoillen hänen kasvoilleen.
— Carsten, hän kuiskasi hänelle, enhän minä tahtonut mennä pois sinulta, Carsten, minä kuljin eksyksiin, Carsten, olen niin iloinen, että olen taas luonasi… minä pyydän sinua, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Ja hän painautui äkkiä vallan kiinni häneen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Silloin heidän välillään tuli hiljaista. Carsten ei puhunut enempiä kovia sanoja, mutta vastasi äkkiä hänen suudelmiinsa niin hehkuvasti, kuin ei koskaan ennen.
Tällävälin iltaan vaipuva aurinko paistoi huoneeseen ja paahtoi heitä molempia, ja Aadan mielessä ei enää liikkunut ruusunpunainen rakkausseikkailu, se oli haihtunut. Sen sijaan ilmaantui päivänvaloon ja auringonpaisteeseen voimakas tunne. Hän nojasi Carsteniin ja tunsi hänen käsivartensa kietovan häntä, ja hän ikävöi äkkiä hänen voimakasta syleilyään.
Hän iloitsi nyt siitä tuntemuksesta, että oli Carstenin oma. Hänessä oli jotain, mikä vivahti puhkeavaan kukkaan. Hänen suunsa paisui täyteläämmäksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, hänen poskensa saivat väriä, ikäänkuin veri olisi ihon alla polttanut. Ja tuo pieni vinkkuraviivainen suoni pisti esiin ohimolla.
Carsten nouti heidän mukaan ottamaansa viiniä, Sjurin vaimo paistoi ison linnun, jonka Sjur oli ampunut, ja keitti padassa teiren, joka oli ollut suolassa juuri niin kauan, että se oli hyvä ja säilytti linnun maun. Ja vähää myöhemmin Aada ja Carsten söivät hauskan illallisen. He istuivat vieretysten ja kilistivät tavan takaa. Syötyään he vielä hetken istuivat yhdessä jutellen, pehmeästi ja kuiskaten.
Vihdoin Carsten nousi, otti Aadan pään käsiensä väliin ja katsoi häneen. Aada hymyili. Sitten he menivät likeisesti toisiinsa kietoutuneina sisälle huoneeseensa.
XXIV.
Kun nyt Aada kerran kokonaan ja iloiten oli antautunut, hänestä äkkiä tuntui, että rakasti Carstenia paljoa enemmän kuin koskaan ennen. Maallisella rakkaudella oli yhä enempi ja enempi hänelle sanottavaa. Hän tarvitsi Carstenia, hän antoi hänelle koko nuoruudenilonsa suudelmissaan ja syleilyissään. Ja kauneutensa hän antoi hänelle, tuntien ainoastaan iloa, että hänellä se oli, Carsten kun sentähden rakasti häntä vielä enemmän.
Kaikki muuttui hänelle iloksi: virkeiden aamujen voima, kun hän nousi ja meni sitä kohti, pitkät päivällishetket, kun hän ja Carsten istuivat yhdessä talon edessä, iltapäivä, kun Sjur tuli, leveästi hymyillen ja koira hyppien takanaan, kysymään, tahtoivatko seurata häntä alempana olevaan metsään jäniksen ajoon. Ja myöhäiset illat, jolloin he hänen kanssaan läksivät tuulastamaan… Mutta heidän elonsa hurmaus liittyi niihin kylpyihin, joita ottivat Olle-joessa.