Aada kirjoitti eräänä päivänä Vorre-kartanoon näin:
— Rakas isä… nyt tulemme sekä Alf että minä luoksesi… näet meidät ennenkuin aavistatkaan.
Ja seuraavana päivänä hän matkusti. Hän tahtoi yllättää heidät kaikki.
Usein saattaa huomata tällaisia päähänpistoja muuten tasaisissa ihmisissä.
Aada saapui Vorre-kartanoon ja hänen tulonsa aiheutti suurta mielenliikutusta: Sakarias Wilde oli melkein haltioissaan, kun Aada riensi häntä syleilemään:
— Rakkaani, joko sinä olet täällä, Aada?
Ja koko palvelusväen täytyi tulla sisälle tervehtimään häntä.
Seuraavana päivänä tulivat Bög ja Kruse ja viipyivät niin kauan illalla, että jäivät yöksi Vorre-kartanoon.
Joka aamu Aada herätessään kuuli kukon kiekuvan ja koiran haukkuvan. Ja hän näki auringon paistavan sisälle huoneeseensa kuten ennen. Hän muisti niin paljon kuluneilta vuosilta, mutta hän ei sitä enää kaihonnut. Sillä hänen vieressään makasi hänen pikku poikansa, joka oli kasvava isoksi ja vahvaksi, ja Börgen tienoilla kulki Carsten ja ajatteli häntä, Carsten, jota hän rakasti… juuri tässä hän ennen oli loikonut ja ajatellut häntä… kaikki oli käynyt niin kummallisesti.
Mutta Aadan ollessa siellä ylhäällä, rakkauden, onnen ja elämän ympäröimänä, hän näki jotain autuaattomien kuilusta, varjojen laaksosta, sillä Martha tädin viimeiset päivät tulivat. Ja siinä ei ollut mitään inhimillistä surua eikä mitään inhimillistä iloa, ei mitään rakkautta, eikä mitään suloista alakuloisuutta. — Kysy haaksirikkoiselta, joka uppoaa meren selällä, iloitseeko hän auringon paisteesta, vai itkeekö hän taivaan surullisen harmauden vuoksi. Mutta tässä oli jotain muuta. Sillä synkät vuoret olivat kasaantuneet sielun ympärille, joka kuului valoon, pelko oli painanut leimansa tähän sieluun, kun se vielä oli lapsensielu, pehmeä kuin kevään multa ja hieno kuin ensi ruusu. Helvetti oli avautunut maan päällä ihmiselle, joka rakasti taivasta, tuska oli kouristanut hengen, joka rakasti iloa. Räyhinä oli vallannut sen, joka rakasti laulua. Ja hän taisteli pimeässä ja se kitui mykkänä arvoituksena. Kunnes kaikki liukui ijäiseen autiuteen.