Ei voi kieltää, että, jos kiertelevät huhut lähtivät salatusta rakkauden Edenistä, ei kenenkään tarvinnut kehoittaa Christiania lähtemään tutkisteluilleen, ei, silloin hän kehoittamatta meni niitä urkkimaan;, hän kiersi kaupunkia, jutteli ja nauroi. Mutta kun hän oli päässyt asian perille, silloin takaisin ystävien luo torniin sitä kertomaan! Se hänen pakostakin täytyi tehdä. Hänelle tuotti sydämellistä iloa ilmoittaa ystävilleen tuo asia. Hän ei voinut elää ilman sitä.
Sellainen oli Christian Dahm. Joku vakava mies pitänee häntä ehkä sietämättömänä; hän oli poikamainen, siinä kaikki. Ja sentähden on hänen lavertelemisensa annettava anteeksi. Hänen kielensä ei koskaan ollut häijy. Hänen halunsa tutustua toisten seikkailuihin johtui hänen haluunsa saada itse kokea samoja seikkailuja. Ja kun siis Christian Dahm jonkun ajan kuluttua itse muuttui erinomaiseksi seikkailijaksi, ei hän enää kulkenut kertomassa toisten seikkailuja.
Neljäs piirissä oli nuori asianajaja Karl Beck. Hän oli hyvin innokas luonne, ja tapahtui varsin usein, että hän koko illan piti seuran hereillä puheillaan ja laulullaan. Hän lauloi etenkin ruotsalaisia juomalauluja, noita omituisia, puoleksi hurjia ja hilpeitä, puoleksi syvästi synkkämielisiä lauluja. Ne olivat sangen hyvin paikallaan myöhäisenä iltahetkenä, kun kuu kumoitti ja tähdet loistivat. — Teatteriasioitakin hän harrasti; kun kaupungin nuoret naiset ja herrat esittivät jonkun näytelmän vanhassa teatteritalossa, hän oli aina mainetta niittävä ensimäinen näyttelijä. Eräänä päivänä, kun muuan teatteriseurue matkusti pois kaupungista, hän lähti mukaan ja tahtoi kaikinmokomin naida primadonnan, keski-ikäisen jotenkin lihavan naishenkilön… Niukuin naukuin hänen perheensä sai tämän estetyksi.
Seuraa sitten viides ja viimeinen (emme tiedä mitään noista kahdesta, joista toinen on pohjoisessa, toinen Chikagossa), »poika» arvossapidetyssä toiminimessä Fr. Reffson ja Poika. Hän oli mies, jota ei oppinut tuntemaan parissa kolmessa päivässä. Mitä piti oikeastaan hänestä uskoa?… Niin arvollinen, niin jäykän tarkka kaikissa toimissaan: kun hän istui pulpettinsa ääressä ja ojensi jonkun paperin konttoristille ja matalalla, melkein kuulemattomalla äänellä antoi hänelle määräyksen, niin täytyi se ymmärtää. Sillä jos sitä ei ymmärretty, tuli pieni ryppy nuoren liikkeenjohtajan otsaan, joka ei suinkaan jäänyt konttoristilta huomaamatta. Ja kadulla hän kulki aina hienosti puettuna — useimmiten mustissa. Eipä hän näyttänyt mieheltä, joka luki nuo levottomat ihmiset, Rick ja Tambs, läheisiksi ystävikseen. Ei, hän näytti siltä, kuin olisi kuulunut vallan toiseen jäykkään seurapiiriin. Mutta kun joku näistä kohtasi hänet, ja kun molemmat ystävykset kulkivat tuttavallisesti yhdessä, näki kyllä, että he pohjaltaan ymmärsivät toisiaan erinomaisesti. Kun he siinä niin kulkivat ja juttelivat, huomasi, jos ohikulkiessa sai kuulluksi jonkun sanan heidän keskustelustaan, että herra Reffson oli se, joka oli käyttäytynyt vallattomimmin heidän viime kekkereissään.
* * * * *
Näin olen kertonut kaupungin merkillisyyksistä, kaikista torneista, kaikista pikku vesoista. Tasaiset talot ovat jo sulkeneet ovensa: kaikki ne kunnon työteliäät ihmiset, jotka kukko herättää työhön ja joille pimeä laskeutuu uneksi. Kaikki ne hyvät aviomiehet ja isät, jotka kävelivät vaimoineen ja lapsineen tietä pitkin sunnuntai-iltapäivinä, aina maaseudulle asti, missä laskeutuivat lepäämään vanhan puun juurelle, ottivat esille leipää ja maitoa eväspussista ja iloitsivat apilan tuoksusta ja poutapilvien kiillosta. Kaikki vanhat isoisät, jotka istuivat sohvan kulmassa ja häpesivät, että elivät lastensa armoilla, kaikki vanhat naiset, jotka lukivat postilloja, ollakseen valmiit täältä-lähtöön… Niin, sellainen oli tämä kaupunki.
Ja aurinko paistoi taas päivän työn yli, ja pimeä laskeusi, ja kaikki vaipui lepoon — lukuunottamatta muutamaa ulos jätettyä koiraa, joka haukkui kuuta, tai jotain »Otavan» herraa, joka hieman horjuen kulki kotia…
II.
Carsten tunsi luutnantti Tambsin, Otavan orhin, sotilaskoulun ajoilta. He olivat jälkeenpäinkin tavanneet toisensa ja olivat aina sopineet hyvin keskenään. Nyt seurasi kokonainen tuttavuuden uudistuskohtaus, kun he tapasivat toisensa linnoituksessa. He kävelivät tunnin ajan edestakaisin ja puhelivat vanhoista ja uusista seikoista. Kun päivällisaika lähestyi, pyysi Carsten luutnantti Tambsia luokseen päivälliselle ja lähetti sotamiehen kotia viemään Aadalle sanan. Vielä hetken he kulkivat yhdessä, ja luutnantti Tambs punoi vaaleita viiksiään ja perehdytti Carstenin kaupungin asioihin, kertoi hänelle sen huomattavista henkilöistä, varsinkin ylhäisistä upseereista. He nostivat molemmat hartioitaan puhuessaan everstistä, joka käytti joutohetkiään Moseksen kirjain tutkimiseen ja joka piti silmällä nuorten upseerien naisseikkailuja. He arvostelivat erästä kapteenia, joka aina piti sotamiesten puolia aliupseereja ja upseereja vastaan, ja Carsten sanoi suoraan, että sillä oli syynsä. Tuo kapteeni oli rahvaan lapsi; hän ei pitänyt ylellisistä nuorista miehistä; hän oli kai itse syrjäytetty, hän vaistomaisesti, he, he, he, piti käskynalaisten puolia. He olivat yhtä mieltä melkein kaikessa: Kenraali, no hän oli eriskummainen mies kaikkine ulkoharrastuksineen. Mutta hän oli pohjaltaan etevä mies. Täytyi olla anteeksiantavainen häneen nähden.
He kulkivat seuraavassa tuokiossa kotia Carstenin luo, missä hyvä päivällispöytä heitä odotti. Luutnantti Tambs oli vallan haltioissaan eri ruokalajeista ja vakuutti Aadalle, että kun joka vuoden päivä söi kurjaa klubi-ruokaa, pani kahta enemmän arvoa sellaiseen pöytään.