Hänen puheensa matkustamisesta herätti suurta mielipahaa — ei ainoastaan Sakarias Wildessä, vaan myöskin pikku Alfissa, jota ei ollenkaan haluttanut niin pian palata kouluun. Kaikessa salaisuudessa isoisä ja pojanpoika tekivät liiton, ja ennen illan tuloa täytyi Aadan suostua siihen, että Alf sai jäädä vielä joksikin aikaa… Hän aikoi kysyä Alfin opettajalta, kauanko hän vielä sai viipyä.

Seuraavan päivän iltapäivänä Aada läksi Vorre-kartanosta, isänsä ja poikansa seisoessa korkeilla portailla ja viitatessa jäähyväisiä…

Aada ikävöi nyt Carstenin luo, ja hän ikävöi mieli rauhoittuneena… olihan hänen isällään hyvä olla, ja eihän talvi ollut kaukana, jolloin hän oli uudelleen käyvä häntä tervehtimässä Carstenin kanssa ja näkevä jälleen Alfin terveenä ja punaposkisena.

Paluumatkalla hän moneen kertaan luki Carstenin kirjeen — oliko hänen Carstenille kirjoittamansa kirje todella ollut kylmä?… sitä hän ei nyt muistanut. Hän oli kirjoittanut, että isänsä hänen mielestään tosin oli vanhentunut, mutta sangen terve, että hän oli levollisempi ja rohkeampi, sittenkuin lääkäri oli häntä rohkaissut, ja että aikoi viipyä siellä maalla vielä jonkun aikaa. Sen hän oli kirjoittanut…

No niin, jos hän oli ollut harvasanainen kirjeessään, niin voi ja tahtoi hän sen taas hyvittää, jälleen nähdessään Carstenin. Hän ikävöi suuresti hänen luoksensa!

Hän saapui kaupunkiin seuraavan päivän iltana, tai oikeammin, kun alkoi hämärtää. Hän astui ylös talon kiviportaita ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Hänen avaimensa olivat pienessä käsilaukussa, oli vaikeata saada se avattua… Hän veti kellonuoraa ja hämmästyi: kello ei soinut. Nuora oli irroitettu, kuten oli tapana heidän ollessa poissa kotoa… Hänen ensi ajatuksensa oli, ettei Carsten ollut kotona, että äkillinen tärkeä matka oli pakoittanut hänet lähtemään pois… odottamaton virkamatka…

Mutta sitten hän huomasi, lopulta löydettyään avaimensa ja aikoessaan avata, että avain oli lukossa sisäpuolella. Kaikki kävi hänestä nyt yhä selittämättömämmäksi.

Vastenmielistä hänelle oli herättää huomiota kolkuttamalla ovelle. Hitaasti hän meni paria taloa kauemmaksi, missä tiesi sepän asuvan. Hän tapasikin sepän — pienen puolisokean miehen, jolla oli naurettavan isot luusankaiset lasit nenällä — ja sanoi hänelle, että portti oli tiirikalla avattava. Mies kokosi työkalunsa, otti pari rengasta täynnä tiirikkoja mukaansa ja seurasi Aadaa.

Sitä porttia, josta Aada tahtoi mennä sisälle, ei melkein koskaan avattu, niin että sen lukkoa, johon kuului suunnattoman suuri avain, oli vaikeata tiirikalla avata. Seppä puhisi ja ähki, kumartui ja mutisi joukon kirouksia. Sitten lukko viimeinkin antoi perään. Aada löysi muutaman kolikan, jotka antoi sepälle. Ja tämän hitaasti palatessa kotiansa, missä taas ripusti tiirikat seinälle, Aada riensi pitkän, jotenkin ahtaan porttikäytävän läpi, ihmetellen koko ajan. Eteisestä hän tuli kyökkiin, missä ei ollut ketään; sieltä palvelijattarien huoneeseen; nämä epäilemättä olivat kaupungilla. Heidän päällysvaatteensa ja hattunsa, jotka aina riippuivat isossa oven pielessä olevassa vaatenaulassa, olivat poissa. Hän meni sisälle ensin toiseen, sitten toiseen huoneeseen.

Sisemmässä näistä hän näki hämärässä, että pöydällä oli viiniä. Ja nyt hän tunsi omituista lemua… missä hän ennen olikaan tuntenut tuon saman hajuveden tuoksua?… sitä ei ennen ollut ollut täällä, se oli tuotu tänne, se liiteli ilmassa, se oli noita voimakkaita raskaita hajuaineita, mutta sitä tunsi täällä vaan ilmassa.