— Niin, nyt kuluu aika.
Tämä oli lausuttu yleisenä sananpartena, mutta sen alla piili jotain, mitä eivät sanat ilmaisseet, mutta minkä hän sisällään tunsi.
Aada huomasi koko asianlaidan. Ja eräänä päivänä hän sanoi Alfille:
— Rakas Alf, ihmisellä pitää olla lupa ruveta siksi kuin mitä itse tahtoo. Luulen, että sinulla on ruumiissasi merille-lähdön halu, mistä sinun pitää vapautua, ennenkuin viihdyt elämään rauhassa kotona… Oikein pitkä merimatka, ja sitten näet, miten iloisena asetut tänne lepoon. Joudu siis merille, Alf, ennenkuin tulet liian vanhaksi… Sinun täytyy saada tuo intosi tyydytetyksi. Sillä ellet pääse siitä vapaaksi, on mahdollista, että se jää vereesi koko elinajaksesi, ja silloin sinä ehkä lähdet toisille kaukomatkoille… jotka voivat olla pahempia.
Alf halasi häntä ja sanoi:
Saanko matkustaa kauas pois, äiti?
— Tahdotko todella kauas, Alf?
— Tahdon, olen aina halunnut päästä oikein kauas. Kaupunkeihin… jotka ovat merkittyinä etäällä merikartalla… keskellä isoja meriä… kummallisen nimisiä saaria… jonnekin seutuun, mitä ei kukaan tunne…
Aada näki, miten pojan silmät tuijoittivat eteensä, ikäänkuin olisivat nähneet edessään haamoittavan niiden etäisten seutujen, joista puhui.
— Matkusta siis niin kauas, Alf… mutta älä unhoita äitiäsi… tule takaisin… eikö totta, tulethan takaisin?