Bob painoi hänet ystävällisesti takaisin penkille varoen herättämästä lapsia heidän suloisesta unestansa.
"Mitä te täällä teette, mrs —?" Bob oli unohtanut hänen nimensä.
"Mrs Chase. Jätettyäni paikkani Randolph & Randolphin konttorissa, jouduin naimisiin John Chasen kanssa. Muistatte kenties, hän oli kirjanpitäjä. Kotimme oli niin onnellinen, mieheni niin hyvä; minun ei enään tarvinnut työskennellä kirjoituskoneen ääressä. Nämät ovat meidän lapsemme."
"Mitä te täällä teette?"
Naisen silmistä rupesi vierimään kyyneleitä. Hän ei vastannut.
"Älkää kaunistelko, puhukaa kaikki, vaimo! Minunkin sydämessäni riehuvat pimeyden voimat, joita en tahdo maailmalle ilmaista. Kertokaa minulle elämänne; taitaa olla minun hyväkin saada kuulla se, taitaapa olla."
Olin istahtanut vähän matkan päässä olevalle penkille. He olivat niin innostuneet, etteivät huomanneet minua eikä ketään muutakaan. En kuullut mitä he puhuivat, mutta kauvan sen jälkeen kun satuin mainitsemaan entisen koneella kirjoittajamme Bessie Brownin nimen Bobille, kertoi hän kohtauksensa tuon naisen kanssa Tykistöpuistossa. Tämän mies oli heidän naimisiin mentyään joutunut pörssipelihimon saaliiksi, himon, joka yötä ja päivää kalvaa uhrinsa sydäntä ja sielua, jossa kuumeentapainen rikastumisen halu kasvamistaan kasvaa. Mies oli pannut peliin kaikki heidän yhteiset säästönsä ja joutunut häviölle. Ikävistä syistä oli hän sitten menettänyt paikkansa ja lopulta joutunut likakaivoon — suuren pörssihelvetin laskuojapaikkaan. Sieltä oli hänet varkaudesta syytettynä viikko sitten lähetetty vankeuteen, ja eilen oli isäntä karkoittanut onnettoman vaimon kadulle lapsineen. — Minä näin Bobin ottavan muistikirjansa taskustaan ja kirjoittavan siihen jotain. Sitten repäsi hän lehden irti, ojensi sen naiselle, nosti hattuaan ja lähti ennenkuin tämä ennätti estää häntä. Minä näin naisen katsahtavan paperiin, lyövän otsaansa, katsovan taas paperiin ja sitten Bob Brownleytä, joka oli jo etäällä. Ja minä näin hänen vanhassa Tykistöpuistossa, rankkasateessa kaikkien nähden laskeuvan polvilleen rukoilemaan. Kauvanko hän rukoili, en tiedä. Tiedän vaan, että kun minä lähdettyäni Bobin perässä katsahdin taakseni, näin hänen olevan vielä siellä polvillaan. Minusta tuntui tämä kaikki niin monimutkaiselta ja luonnottomalta. Sittemmin tulinkin huomaamaan, että tässä inhimillisten kärsimysten maailmassa ei ole mitään monimutkaista eikä luonnotonta; että inhimillinen kärsimys tekee kaiken sellaiselta näyttävän aivan jokapäiväiseksi. Seuraavana päivänä tuli Bessie Brown konttoriimme ja kysyi Bobia. Kun ei hän voinut saada tätä tavata, pyysi hän puhutella minua.
"Mr Randolph, olkaa hyvä ja sanokaa minulle, mitä tällä teen", sanoi hän. "Minä tapasin mr Brownleyn Tykistöpuistossa eilen. Hän näki minun olevan puutteessa ja antoi tämän minulle, mutta hän mahtoi erehtyä", ja hän näytti minulle tuhannen dollarin osoitusta maksettava Randolph & Randolphilla. Minä maksoin sanotun summan, ja nainen lähti.
Tykistöpuistosta lähti Bob lastauslaitureille, Boweryyn, Five Pointsiin, näihin ansareihin, joissa Amerikan kansan pohjasakasta kohoava rikkaruoho paraiten menestyy. Hän näytti aikovan etsiä pääkaupungin pahimmat kurjuuden pesät. Kaksi tuntia hän näin kuljeskeli, ja minä seurasin jälessä. Monta kertaa aijoin puhutella häntä, mutta jätinkin sen sikseen. Minä huomasin ankaran taistelun raivoavan hänen sielussaan ja ymmärsin sen ratkaisusta riippuvan Bobin pelastuksen. Sielun taisteluissaan etsivät useat metsien rauhaa, lehtien viihdyttävää suhinaa, puron hilpeätä lirinää, mutta Bobin metsänä näytti olevan kurjuuden pimittämä rotko, lehtien suhinana ihmisjoukkojen käheä porina ja lirisevänä purona suuren kaupungin kurjuuden lasten kyyneleet ja kärsimykset, sillä hän pysähtyi yhtä mittaa puhelemaan tiellä kohtaamiensa hylkiöitten kanssa. Trinityn tornikello oli neljä meidän palatessamme Randolph & Randolphin konttoriin. Bob kulki pitkin, kiireisin askelin; häntä nähtävästi kannusti palava halu kohdata Beulah Sandsia. Viimeisen neljänneksen kuluessa oli minun ollut vaikea seurata häntä. Oliko hän tehnyt jonkun päätöksen ja minkä? Näin kyselin itseltäni luoviessani eteenpäin väkijoukossa.
Bob meni suoraa päätä Beulah Sandsin työhuoneeseen, minä menin omaani. En ollut siellä minuuttiakaan, kun aloin kuulla syviä tukahutettuja valitushuutoja. Minä kuuntelin. Ääni alkoi käydä yhä kovemmaksi. Se kuului Beulah Sandsin työhuoneesta. Yhdellä harppauksella olin ovella. Jumalani, mikä näky minua kohtasi siellä! Se on vieläkin ihka elävästi silmieni edessä, vaikka vuodet ovatkin sitä hiukan himmentäneet. Kaunis, rauhallinen, harmaapukuinen olento, joka oli käynyt meille niin rakkaaksi, istui matalan kirjoituspöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet oveen päin. Kyynärpäänsä nojasivat pöytään; käsissään oli sanomalehti, jota hän luultavasti oli lukenut Bobin sisään astuessa. Jumala tiesi, kuinka kauvan hän oli sitä lukenut, ennenkuin Bob tuli huoneeseen. Tämä oli polvillaan tytön tuolin ääressä, kädet kohotettuina ikäänkuin tuskalliseen rukoukseen, jonka sisältöä tulkitsivat vaikeroivat valitushuudot. Kasvoillaan kuvastui sanomaton kauhu ja ankara tuska; silmät olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja tuijottivat tyttöön aivankuin vankilakomerosta olisivat katselleet murhatun uhrin haamua. Hänen rintansa kohoili kuten koettaessaan särkeä näkymättömiä, henkeä salpaavia kahleita. Ja joka henkäyksellä pusertui siitä kauhea valitushuuto, jotka äsken olivat kuuluneet konttoriini ja pakoittaneet minut tänne tulemaan. Beulah Sands oli vähän kääntänyt päätään, joten hänen lempeät silmänsä katselivat nyt Bobia lapsellisen säikähtyneinä. Minä katselin hämmästyneenä, kuinka hän, aina niin nopea-ajatuksinen ja selvä ymmärrykseltään, voi pysyä välinpitämättömänä nähdessään tällaista tuskaa. Mutta — kauhistuksien kauhistus! — Silloin äkkäsin minä jotain puuttuvan näistä suurista sinisistä silmistä. Minä näin — olin tukehtua. Olisikohan se mahdollista? Harppasin hänen luokseen. Taas katsahdin näihin silmiin, jotka aamulla olivat olleet niin älykkäät, niin jumalalliset, niin ihmiselliset. Niiden sielu, niiden elämä oli poissa. Beulah Sands oli hengetön nainen, ei ruumiiltaan vaan sielunsa puolesta; hengenkipinä, tuo selittämätön, oli sammunut. Hän oli vaan tyhjä kuori — nainen elävästä lihasta ja verestä; mutta elämän ydin, ymmärryksen valo oli poissa. Hän, ennen nainen, oli nyt lapsi. Minä painoin käsilläni kosteata otsaani. Suljin silmäni ja avasin ne taas. Bob oli siinä yhä polvillaan kohotetuin käsin ja särkynein katsein. Ja yhä kaikuivat huoneessa kamalat, tukahutetut valitushuudot. Beulah Sands hymyili — pienen kehtolapsen hymyä. Hän päästi sanomalehden kädestään ja silitti Bobin pronssinruskeata poskea, kuten pienokainen palleroisilla käsillään hyväilee äitinsä kasvoja. Kauhulla odotin hänen alkavan leperrelläkin kuin pieni lapsi. Tietämättäni lienen kääntänyt katseeni hänen kasvoistaan, sillä äkkiä sattui silmiini suuri musta päällekirjoitus, joka ulottui poikki koko yläsivun lehteä, jota Beulah oli äsken lukenut: