Eikä siinä tinkiminen auttanut. Silloin pistäytyi pehtori Härmäläinen kiireesti tuvan puolelle ja ajatteli mennessään, että mitenkähän tuota nyt sanoisi… Pitäisi kai ottaa vähä juhlallisempi meininki sanoihinsa ja katsoa sitä Anteroa silmiin… eikä haittaisi, vaikka herahtaisi silmän nurkkaan muutama kyynel…
Hän otti turkin naulasta ja vei sen käsivarrellaan saliin.
Vieraat olivat jo pukeneet päälleen. Anteron yllä oli vaan tavallinen talvipalttoo.
Pehtori Härmäläinen tarttui merkitsevästi Anteroa olkaan.
— Kuulehan Antero! Kun minä nyt olen sinun kummisi ja kun sinulla ei näy olevan kuin tuo palttoo, niin minä nyt… että jos sinusta vielä kerran tulee virkamies… pappi tahi muu… niin että et unohtaisi kummiasi… nyt tässä… isäsi ja äitisi läsnäollessa… annan sinulle kumminlahjaksi tämän lammasnahkaturkin.
Pehtori huokasi syvään. Antero näytti menevän hämilleen eikä virkkanut mitään.
Hänen isänsä puuttui puheeseen.
— Kovinhan sinä olet antelias. Mutta se nyt on niin että tämä meidän Antero sai juuri joululahjaksi Olli-enoltaan uuden mustapäällyksisen turkin, joka on räätälissä vähä hihansuista entrattavana, niin että mitäpä se poika kahdella turkilla… Sano nyt kuitenkin kiitoksia, Antero.
Antero kiitti.
— Vai niin, vai niin… no, no… eipähän sille mitä. Onpa niistä näkyy enoistakin ristiä.