Heidän tuumansa keskeytti etehisen kello, ja kaikki hyökkäsivät Dika tätiä vastaan ottamaan. Hän näytti vakavalta, mutta ei surulliselta ja lapset miltei repivät häneltä päällysvaatteet, saadaksensa hänet niin pian kuin mahdollista salin nojatuoliin tyydyttämään heidän uteliaisuuttaan.
— Kas niin, kas niin, elkää rutistako hattuani!… Fritz, sinähän polet mekkoani! Odottakaa nyt hiukan, niin saatte kuulla… Kas nyt olen minä valmis… nyt menemme Dean luo.
— Ja sitten sinä kerrot, täti, huusivat kaikki kilvan.
— No, rauhoittukaa nyt! — sanoi Dika täti ja istui sänkykamarin sohvaan, yhdeksän korvaparin ympäröimänä, Mobellen korvia lukuun ottamatta, jotka unessa liikkuivat ylös ja alas.
— Nyt saatte kuulla todellisen elämäkerran, kun ette vaan keskeytä.
Kamilla nipisti Effiä käsivarteen, niin että oikein koski, sillä jollakin tavoin piti hänen saada kärsimättömyyttään ilmoittaa.
— Oli kerran rikas tukkukauppias Köpenhaminassa…
— Köpen… — kuiskattiin hämmästyneinä. Massit katsoivat toisiinsa, heistä tuntui melkein kuin jos olisivat Köpenhaminasta kotoisin.
… jolla oli suloinen nuori rouva ja yksi ainoa pieni poika, — jatkoi Dika täti.
— Dan! Dan! — huusi Fritz ihastuneena omasta terävyydestään.