… Useampien viikkojen kuluessa väijyi hän aina milloin missäkin saadaksensa pojan käsiinsä, kunnes hän vihdoin onnistui sinä iltana vanhan kirkon luona.
— Minkä ihmeen tähden hän ei saattanut tulla meille ja kertoa asian tarkkaan, sen sijaan että varasti pojan? — intti Kamilla vihaisena.
— Hän pelkäsi edesvastausta tietysti. Ja sitä paitse oli hänen luontonsa niin viekas, että hän mieluummin teki kaikkea salassa kuin käyttäysi rehellisesti. Hän tapasi erään vaimon, joka aikoi siirtolaisena muuttaa Amerikaan ja tämä suostui suuren palkinnon toivossa viemään pojan Kööpenhaminaan ja jättämään hänet vanhemmille.
— Voi, voi, voi! — huokasi Effi. — Tähän aikaan on siis pikku kultamme Köpenhaminassa! — Kyyneleitä kiilui hänen silmissään, vaikka hän nauroi.
— Pahempi se olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt Austraaliaan, — tuumasi Masse. — Köpenhaminassa voimme aina käydä häntä katsomassa, kun käymme sisar Angelikan luona. Minä tunnen Köpenhaminan yhtä hyvin kuin Helsingin…
— Elä kovin suurentele, veikkonen! Etkö muista, kun luulit että Amagertorv oli Kongens Nytorv ja kun sinä juoksit aina "Rolighetsvei'iin" saakka tullaksesi Tordenskjoldsgadeen?
— No niin, sisko simasuu, sattuuhan viisaallekin erehdys, — arveli
Masse.
Kului runsas aika, ennen kuin tilhiläiset saivat sen päähänsä, että heidän lemmikkinsä oli poissa vieraassa maassa ja etteivät koskaan enää saisi häntä omakseen kutsua. Täytyihän heidän iloita siitä, että hän oli päässyt omaan kotiinsa, mutta voi kuinka ikävä heille tulisi ja kuinka julmaa, etteivät enää saaneet pitää hänestä huolta. Entä kuinka Pullosen vaimo itkisi, kun ei koskaan enää saisi häntä nähdä!
He istuivat kaikki äänettöminä ja alakuloisina, kun Dika täti lieventääksensä heidän suruaan sanoi:
— Eikä kukaan ole kysynyt Dan'in oikeaa nimeä!