— Ensin katselemme hiukan ympärillemme ja sitten huvittelemme, — ehdoitti pappa.
Hän ja mamma menivät edellä. (Pikku Eufrosyne oli jätetty kotiin hotelliin.) Sitten tulivat pojat ja Angelika loistavan iloisina: hän oli juuri Kööpenhaminassa saanut ensimmäisen kirjeen paraimmalta ystävältään, joka oli luvannut kirjoittaa kerran viikossa, koko ulkomaan matkan kestäessä.
— Eräs herra katselee Angelikaa, — kertoi Masse.
— Katseleehan kissakin kuningasta, — viisasteli Kasse.
Angelika kääntyi ja huomatessaan että eräs vieras herra katseli häntä, punastui hän.
— Om forlaadelse, — virkkoi vieras ja nosti hattuaan. — De har en lille Orm på Deres Kjole.
— Hän puhuu jotakin käärmeestä, — kuiskasi Kasse säikähtyneenä,
— Käärmeestäkö? — kertoi Angelika vavisten. Hän pelkäsi kauheasti käärmeitä. — Käärmeestäkö? Missä se on?
— Tillader De? — sanoi vieras ja viskasi pienellä kepin liikkeellä jotakin Angelikan hihassa olevasta silkkirusetista.
Tämä oli Angelikalle liikaa. Kirkuen hyökkäsi hän vanhempiensa luo pidellen käsiään kasvojensa edessä, — Auttakaa! auttakaa! Käärme on purrut minua! Minussa on jossakin käärme. Kuinka kauheaa! Voi, voi, mitä me tulimmekaan tänne!