Onnettomin naisen orja!
Mitä saattavi sanoa?
Ei mitänä: mykkä kieli,
kiviriippa rintaluilla.
Neiden vierellä vapiset,
yksin ollen ohkaelet
tunnossa tukala tuska;
pelkäät häntä ja halajat!
Et enää tunne itseäsi,
ja jos järkeä jälellä
hitu on sinulla vielä
— naurat, narri, itsellesi,
ellet kirskuen kiroa.
TUOMIVAARAN TUOLLA PUOLEN.
I
Pakkaspäivä, kimmel kirkas. —
Mieli kimmel-kirkkahampi
sulhon suksilla sujuvan!
Minne matka miehen nuoren?
Tuomivaaran tuolle puolen
salon piikojen pitoihin:
siellä metsän kekrikestit.
Vaaran alla, alantehessa,
huurreviidakon humussa,
tien ohessa onnenpoian
paistoi pihlaja punainen:
tertut riippui, ritvat taipui,
oksat onnesta kumarti.
Näki sulho sen sydämin
riemahtavin, raikahtavin.
Näki onnensa omansa
puuntavassa marjapuussa:
niinkuin paistoi marjan poski,
niin on paistoi neiden poski,
niinkuin marjat maanitteli,
niin odotti onnen-suukko!