— Anna purra — ei se murra: vielä viillä ei sydäntä!
»Milloin viiltävi sydäntä?»
— Surman jousen joikaistessa.
Vaan vielä viiltävi vilummin
lemmen nuolen noutaessa!
KOSKELON VAANIJA.
I
Etpä aina, metsämiesi,
etpä jouda katsomahan,
kuhun kulloin pääsi painat,
mihin raatosi rakennat:
mättäänkö märän nenälle,
kiven taakse, kannon taakse,
somerelle vaiko suolle,
kankaalle, kanervikolle
— niinkuin nyt minä poloinen,
koito ja kovaosainen,
jouduin paikalle pahalle:
osuin keskelle kekoa
muurahaisten murkinaksi,
puurahaisten purtavaksi;
jo on silmät, korvat täynnä,
parta yhtenä pyrynä,
jopa joku kulkussaki
pistämässä, polttamassa,
syömässä, syteämässä,
enkä taida tuuman täyttä
kohotella kokkoani,
lihojani liikutella,
muuten koskelo näkisi,
kirjosulka säikähtäisi:
lehahtaisi lentimille,
ulapoille urkeneisi.
Ei joluisi jousen kantamalle,
uisi nuolen noutamalle.
— Elä murra, muurahainen,
elä maista, mauriainen,
kutittele, kusiainen.
Mitäpä minusta sulle:
liha laiha, nahka kuiva,
veri karvas ja väkevä.
Pure männyn neulasia,
keltä kuusen kerkkäsiä.
jältä koivun kuorusia,
pistä puhki puolukoita,
murra auki mustikoita
sekä maista mansikoita
— elä puhko paitoani,
parahinta paidoistani,
elä housuja hajoita,
minun kirkkohousujani;
milläpä minä poloinen
sitten kirkkohon menisin:
pappi pannahan panisi,
pahastuisi Pyhä Piltti,
enempi Maaria-emonen.
Entä suuttuisi Tapio,
Mielikki, mesiemäntä,
vihastuisi viidan eukot,
salon kaikki sinipiiat,
haltiat hyvät häpeisi,
kun olis kaatiot kuluina,
paita pahoin paikattuna.
— Koskeloinen, kultalintu,
punaharja, siipi kirjo-:
jolu, jolu joutuisasti,
souda, souda sukkelasti
tänne rantaraunioille!
Täällä on vesi matala
— siellä saattaisit upota;
täällä ne kalat kutevat,
tääll' on ahvenmaimasia,
salakoita, siikasia
— siellä vain mustia muria;
siellä on vesi vilumpi
— täällä paljon lämpimämpi;
sieltä voipi myrsky viedä
— täällä on tyven satama.