— Herrajestas sentään, eikö ne yhtään häpee, vai pois, ja mukamas miksi?
— Juu, tässä lossataan ruveta pykäämään uutta kivimuuria ja tämän täytyy pois, koska tämä herrain mielestä muka on kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava myymälä…
— Vai alentava, niinkö Fagerlundska sanoi? Mitäs sitten esimerkiksi se »narinkka» on, jota ne tuolla Kampin laidassa hyysäävät.
Voi, voi kyllä ne sitten osaavat olla häpeemättömiä, selkäänsä niiden pitäisi saada…
— Ne pitäisi pistää piikkitynnyriin, — kirkui Fagerlundska raivoksi kiihtyneenä. Sitten he yltyivät molemmat kilvan haukkumaan maistraattia. He puhuivat molemmat yht'aikaa, eikä kumpikaan kuunnellut mitä toinen sanoi. Puhe vain kiihtymistään kiihtyi, eikä siinä sanoja ja arvosteluja säästetty…
Vain hetkiseksi puheenääni laski, kun he hengästyneinä hörppäsivät kahvia väliin, ja silloin kuului hörppimisen lomassa priimuskyökin keskeymätön kohina niinkuin pienen kosken pauhu. Mutta kotvan kuluttua sanatulvan pyörteet vaimensivat tämän yksitoikkoisen kohinan.
Vähitellen alkoi putkalle kerääntyä joka-aamuisia vieraita, ja tieto kojun hävittämisestä herätti vieraissa yleistä suuttumusta. Fagerlundska ei enää jaksanut uudestaan ja uudestaan kertoa uteliaille kysyjille maistraatin päätöksestä. Hän oli jo puhunut äänensä käheäksi tässä syyskosteudessa ja istui nyt masentuneena kojun nurkassa olevalla jakkaralla syöden hermostuneesti auringonkukan siemeniä. Hän sylkäisi aina silloin tällöin siemenkuoria suustansa ja nieleksi väkisinkin esillepyrkivää itkuaan.
Mutta Jusliinska oli »ässässään»; hän tarjoili kahvia niinkuin putkan emäntä ainakin ja kertoi uupumatta kaikille, jotka vain tahtoivat kuulla, luutajuttunsa ja tämän viimeisen maistraatin hävyttömyyden. Joka kerta kun hän tuli siihen paikkaan kertomuksessaan, jossa mainittiin kojun hävittäminen perustuksiaan myöten muka sen tähden, että se oli »kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava», sai Fagerlundska kovan yskäkohtauksen, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin hänen silmiinsä…
Vieraat panivat ankaria vastalauseita ja kirosivat maistraatin herrat siihen kuumimpaan paikkaan, ja niin jutellen ja hälyten kului se aamupäivä. Toisia meni ja toisia tuli, ja muutamassa tunnissa oli tieto »Fagerlundskan trahtöörin» häädöstä tunnettu koko Fagerlundskan laajassa kundi-piirissä. Fagerlundska tunsi itsensä heikoksi ja istui äänetönnä jakkarallaan marttyyrin ilme lihavilla kasvoillaan…
Kuukausi oli kulunut siitä, kun Fagerlundska oli saanut häätömääräyksensä, ankaran toran ja kiihtymyksen katkera kuukausi. Muuttopäivä oli koittanut.