Jos jostakin muusta kiertotähdestä, jossa asukkaiden sivistyskanta ja älyvoima olisi monta vertaa mahtavampi kuin meidän, — esimerkiksi Mars-tähdestä, missä muutamain taivaantuntijain vakuutuksen mukaan viljelys ja viisaus on monta miljoonaa vuotta meikäläisten edellä — meidän maamme päälle yht'äkkiä ilmestyisi, äärettömän suurilla ilmalaivoilla purjehtien, lumivalkoisia olentoja, vaikkapa tuon onnellisen, tuhatvuotisen valtakunnan edustajia, jossa ei enää mitään moitteen-alaista ole; jos nämä kummalliset Jumalan-luomat korkeamman sivistyksensä ja jonkun sanomattomasti jalomielisen uskonnon nimessä, jonka ylevyyttä me emme pysty käsittämään, meiltä veisivät kaikki mitä meillä on ja hävittäisivät meidät, tämän maapallon asukkaat, viimeiseen sieluun saakka, joko suorastaan tappamalla tai esim. raskaan orjatyön kautta, asettuen sitten kaikessa mukavuudessa itse herroiksi elämään tämän viheliäisen ihmiskunnan raunioille ja kehittämään täällä kehittämistään tuhatvuotisen valtakuntansa perin oivallisia peri-aatteita; niin olisi kai tämä tämmöinen tapaus korkeamman sivistyksen, jalomman uskonnon ja ainakin tuon kiertotähden asukkaiden kannalta katsoen aivan oikeutettu, maapallon valloitus heidän kauttansa tietysti suuri askel eteenpäin kiertotähtien yhteisessä historiassa, — ja noiden lumivalkoisten, arvattavasti myöskin hienopukuisten muukalaisten rinnalla olisivat Euroopan ihanimmatkin kaunottaret petomaisia punanahkoja, joiden täytyisi väistyä pois kilpailijain tieltä ja joiden olemassa-olo ei enää tuntuisi oikeutetulta. Mutta meille, maapallon tähän-astisille ruskea-ihoisille villeille, ei tuo Mars-laisten suuri löytöretki olisi niinkään mieluinen, ja jonkun aikaa ihmeellisiä tulokkaita ihailtuamme, toivoisimme heidät varmaankin ilmalaivoineen päivineen niin kauas kuin pippuri kasvaa — sittenkun heidän lähetystoimensa vaikutukset jotakuinkin astuisivat meille päivän valoon. Eikö se sentään olisi suuri synti, että kaikki, mitä meillä täällä rakkaalla maapallollamme nyt on olemassa, vuosituhansien synnyttämä viljelys ja sivistys, parahimmatkin uskonnon-muodot, viisaimmatkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset, tieteiden ja taiteiden komeimmatkin tulokset, kaikki tyyni, ja lopuksi me itse häviäisimme kuin tuhka tuuleen, — olkoonpa sitten niinkin, että tämän hävitystyön toimittaisi enkelit taivaasta ja maapallo meidän perästämme jäisi heidän asuttavakseen? Meidän kannaltamme katsoen ei se ainakaan olisi hauskaa.
Mutta joteskin tänkaltainen mullistus on tapahtunut sen "uuden maailman" oloissa, jonka rannoille 400 vuotta sitten Cristoforo Colombo, mainio Genovalainen, laski laivansa, — yhtä suureksi ihmeeksi sen alkuperäisille asukkaille, kuin jos Mars-tähdestä tulla lennähtäisi kummallisia ilmalaivoja tänne meidän matoisen maapallomme päälle. On tapahtunut niin juurtajaksainen mullistus ja uudistus, että se jossakin määrin vetäisi vertoja maan asukkaiden häviämiseen toisten olentojen kautta, jotka muka paremmin oikeutetun kehityskannan nimessä ottaisivat tämän kiertotähden haltuunsa. Mutta niinkuin meidän sopisi epäillä esim. juuri Mars-tähden asukkaiden tänne-asettumisen oikeutta, niin saattavat täydellä syyllä Amerikankin alku-asukkaat nyrpistää nenäänsä ja pudistella nyrkkiänsä (housun-taskuissa, jos näitä on) heidän maanosansa valloittajille. Euroopalaisten toimittaman "löydön" ja valloituksen kautta on, näet, kadonnut kokonaisen maanosan muinainen viljelys ja kohta sukupuuttoon hävinnyt kokonainen ihmisrotu, jonka eri heimo- ja kansakunnat aikoinaan tarjosivat nähtäväksi melkein yhtä kirjavaa temmellystä kuin "vanhan maailman" historia osoittaa, ollen muutamat vallan alkuperäisellä, toiset taasen hyvinkin korkealla sivistyksen kannalla, ja puhuen sadottain eri kieliä. Amerikassakin oli tapahtunut valtavia kansain-vaelluksia, jolloin — aivan niinkuin Euroopassa — veltostuneet sivistyskansat silloin tällöin saivat väistyä pois voimakkaiden raakalaisten tieltä, jättäen kultturinsa rauniot jälkimaailman kummeksittavaksi. Sielläkin oli itänyt ja kasvanut — kuten Kaldeiassa ja Egyptissä — omasta sisällisestä voimastaan tieteen ja taiteen taimi, tosin heikko vielä, mutta ihmeteltävä kuitenkin kuin oppimattoman keksintö. Ja taimi oli monin kerroin muuntunut, jalostunut, isonnut, levittäen lehtiänsä laajoille aloille. Kehitystä siis, elimellistä kehitystä, osoitti Muinais-Amerikankin historia.
Mutta koko tuo muinainen, varmaankin varsin monipuolinen kehitys seisahtui yht'äkkiä. Niinkuin opiskelevan nuorukaisen toiveet äkki-arvaamatta voi katkaista säälimätön kuolema, niin keskeytti kerrassaankin Muinais-Amerikan omatakeisen kehityksen Euroopalaisten valloitus, ja koko sikäläinen ihmisrotu oli surman-iskunsa saanut. Siltä oli oman edistyksen ja siten myöskin varsinaisen olemassa-olon mahdollisuus väkivaltaisesti temmattu pois; ja se kehitys, jota Amerikan historia sittemmin osoittaa, ei ole enää maanosan oikeiden omistajien kehitystä, vaan meidän, Euroopalaisten, jotka siellä olemme osaksi uusineet, osaksi jatkaneet vanhan historiamme työtä, huolimatta — viimeisiin aikoihin asti — rahtuakaan sen kova-onnisten alku-asukkaiden kohtalosta.
Eikä olekkaan tämä euroopalaisen viljelyksen kehitys Amerikassa vähäpätöiseksi arvattava. Taistellen vanhoja, kangistuneita muotoja vastaan, jotka tuotiin perintönä Euroopasta ja jotka tällä puolen Atlanttia vielä itsepänttäisesti pitävät puoltansa, on itse teossa vapauden-käsite Uudessa maailmassa saavuttanut asteen, joka meidän päivinämme välttämättömästi vaatii yhden-arvoisuutta kaikille rehellisille, työtään suorittaville ihmisille; ja tämä vapauden-käsitteen kanta on melkoisesti vaikuttanut takaisin Euroopaan. Niinpä tulee meidän maanosamme vapaiden kansojen etupäässä muistaa että ensimäinen yllytin menneen vuosisadan loppupuolella tapahtuneesen suureen mullistuksen lähti juuri Amerikasta, — tässä nyt muista seikoista puhumattakaan. Meillä Euroopassa on siis kyllä syytä yhdessä Amerikan nykyisten kansojen kanssa veisata kiitosvirttä uuden manteren 400 vuotta sitten tapahtuneesta löydöstä, johtaa mieleemme kuuluisat löytöretkeilijät ja katsella meikäläisten siellä suorittamaa tähän-astista työtä — yleisen viljelyksen ja sivistyksen palveluksessa.
Mutta ne, joilla tänä vuonna ei suinkaan ole syytä säestää meidän Halleluijaamme, ne ovat juuri Amerikan alku-asukkaat. Heidän aikansa on ollut ja mennyt, — mennyt juuri tämän meikäläisten "kehitystyön" kautta, eikä heitä itse teossa — jos emme ota lukuun entisen espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan "indiaaneja", jotka osaksi ovat sulaneet yhteen valloittajien kanssa, sitä ennen kuitenkin käytyänsä epäkelvoiksi, turmeltuneiksi ihmisiksi — enää ole olemassakaan muuta kuin muutamat kurjat indiviidit aarniometsäin pimeässä peitossa ja kaukaisten kallioiden luolissa. Amerikalainen ihmisrotu on itse ytimessään sammunut pakolliseen sukupuuttoon, ja siitä kohtalostaan saapi se kiittää juuri meikäläisten mahtavaa sivistys- ja viljelystyötä.
Eikä tämä sama viljelys muutenkaan ole kaikin puolin ollut muuntamista parempaan päin. Väkirikkaita, kukoistavia kaupunkia on tosin kasvanut erämaasta, ja missä aarniometsä kerran tiheänä rehoitti, siellä leviävät nyt maailman rikkaimmat vehnävainiot. Mutta toiselta puolen on myöskin erämaa voittanut takaisin mitä se muinoin maailmassa oli menettänyt. Yukatanin niemimaalla peittää synkkä aarniometsä enemmän kuin viidenkymmenen loistavan kaupungin rauniot, ja Mexikon ja Perun ylätasangot, jotka tähän aikaan ovat autioita hiekka-aroja, olivat muinoin mitä uhkeimman vihannan vallassa ja viljeltyjä kuin puutarhat.
Niin. Punanahkojen maanosalla on ollut kotimainen viljelyksensä, vaikka heidän perästään vallitsevat sukupolvet siitä ovat hyvin vähän tietäneet — taikka olleet tietävinänsä. Ja se viljelys oli — jos kohta ei erittäin korkeakaan — mitä merkillisin maailmassa ja ansaitsee meidän erinomaista kunnioitustamme juuri sen tähden, että se, niin sanoaksemme, oli itänyt ja orastanut omasta voimastaan omalla pellollansa. Se ei koskaan ollut niin missäkään yhteydessä vierasten viljelysmuotojen kanssa, vaan kehittyi aivan itsenäisesti siksi, mitä siitä viimein tuli. Yhtä vähän kuin Vanhan maailman viljelys sai mitään vaikuttimia Punanahkojen maanosasta, yhtä vähän lainasi aikoinaan tämä mitään valtameren toiselta puolen. Eivätkä ne tietysti sitä voineetkaan. Kauvan piti niitä erillään valtamerten pauhaavat aallot melkein yhtä voimakkaasti kuin kahta kiertotähteä avaruuden meri, ja kumpanenkin eli omaa elämäänsä omalla maapallon puoliskolla.
Minne ikinä Euroopalaiset tunkivatkin Amerikassa, huomasivat he tämän maanosan kaikkialla asutuksi, ja muutamilla tienoin oli tämä asutus hyvin tiheä. Sitä seikkaa selittääksensä otaksuivat kauvan kyllä jotkut tutkijat että muka kerran maailmassa oli tapahtunut jonkinmoinen kansanvaellus Aasiasta Beringin salmen poikki, eikä tietysti olekkaan aivan mahdotonta että toinenkin ihmisrotu kuin pohjoisnavan seuduilla asuskeleva olisi voinut sen kautta siirtyä Amerikaan, niin uskottomalta kuin se tuntuukin. Mutta selittääksemme ihmisen olemassaoloa Amerikan manterella, ei meidän tarvitsekkaan semmoista arvelua kannattaa. Ihminen "Uudessa maailmassa" on silminnähtävästi yhtä vanha kuin "Vanhassakin." Hänen jälkiään, sanasta sanaan hänen jalkainsa jälkiä, nähdään patakivissä nykyisen maanpinnallisen ajanjakson varhimmasta osasta, ja jääkauden somero- ja savikerroksissa makaa hänen aseitaan, työkalujaan ja koristuksiaan rinnatusten hänen omien luurankojensa ja samanaikaisten suurten eläinlajien luurankojen kanssa.
Amerikan maanosan ihminen ei liioin ollut mikään muuntumaton villi, niin että hän olisi seisahtunut päästyään sille inhimillisen viljelyksen kannalle, jolla hän milloin missäkin tavattiin; vaan hänen historiansa osoittaa selvästi asteettain tapahtunutta kehitystä, joka, jos se olisi saanut esteettömästi jatkua, arvattavasti olisi kohonnut hyvinkin korkealle.
Eikä myöskään Amerikan ihmisrodun kaikki lahkokunnat olleet yhtä lahjakkaita. Aivan niinkuin Vanhassa maailmassa, astui yksi heistä toisten edelle edistyksen tiellä ja tuli viljelystä varsinaisesti kannattavaksi heimoksi. Se oli Nahua-heimo, Uuden maailman Arjalaiset.