Esimerkiksi karkulaislain kovuudesta ja "maanalaisen rautatien" toimista lainaamme tähän äsken mainitusta kirjasesta seuraavan jutun: "Kerrankin karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina Rochesteriin saakka, jossa Amy Post (muuan helläsydäminen abolitionisti) otti hänet vastaan ja lähetti eteenpäin. Mutta kun viimeinen asiamies maanalaisella rautatiellä oli lähettämäisillään hänet rajan yli Canadaan, pääsivät takaa-ajajat hänen jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna hänet menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli lävistetty hienoja reikiä. Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla täytettyjä, rautateitse Canadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja lähetti sähkölangalla käskyn että tynnyrit pidätettäisiin ja tutkittaisiin, ennenkun saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka varsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, jäänyt pidättämättä ja tullut lähetetyksi Canadaan. Sinne tultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään osoitetta. Vasta kolmen päivän perästä saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Mies-raukka oli puoleksi tukehtunut, nälkään nääntymäisillään; ja vallan uupunut epämukavan asentonsa tähden. Mutta kesken kärsimyksiään ei hänelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista itseänsä, koska hän ei tietänyt missä oli, Canadassa vaiko yhdysvalloissa."
Sen mielipiteen herättäminen, joka antoi kuolemaniskun orjuuden laitokselle ja joka jo tähän aikaan vaikutti valtavana voimana, oli tapahtunut vähitellen ja on mitä kauniimpia liikkeitä ihmiskunnan historiassa. Väreenä oli se alkanut muutamista kvääkärikunnista, jotka jo v. 1727 julkisesti moittivat orjuutta. V. 1760 vapautti Newportin kvääkäri-kunta Rhode Islandissa orjansa, ja, kuten olemme nähneet, Yrjö Washington teki samoin, ilmoittaen tällä teollaan että tuo laitos oli ristiriidassa vapautta kannattavan kansan pyrintöjen kanssa, jos kohta moniaalla, kuten tietysti hänen maatilallaan, "mustia palvelijoita" pideltiin ja kohdeltiin erinomattain hyvin — niin että niiden "oli monta vertaa parempi olla kuin useiden valkoisten vapaiden palvelijain". Pohjassa lakkautettiinkin, kuten olemme maininneet, vallankumouksen aikana orjuus kokonaan, mutta ainoastaan kotoisena laitoksena. Etelän karanneet orjat olivat sielläkin yhä vielä orjiksi katsottavat ja takaisin lähetettävät, joten orjuus itse peri-aatteessa jäi kaikkialla hyväksytyksi. — Koko laitoksen vastustajia oli tämän vuosisadan alussa myöskin eräs kvääkäri-pappi Elias Hick, joka suoraan saarnasi tuota häpeällistä perisyntiä vastaan. V. 1829 piti niinikään kvääkärinainen Lucretia Mott esitelmiä orjuuden pahennuksesta.
Mutta vasta 1830-luvulla järjestyi abolitionistien liike varsinaiseksi aatevallaksi, kun William Lloyd Garrison, — hänkin köyhistä vanhemmista syntynyt ja aivan itse-oppinut mies — astui sen etunenään. Yhteydessä erään kvääkärin kanssa alkoi hän ensiksi julkaista "The genius of Universal Emancipation" (Yleisen vapautuksen haltiahenki) nimistä aikakauskirjaa ja sitten — istuttuaan jonkun aikaa Baltimoren vankeudessa muka kapinallisista yrityksistään Yhdys-Valtain lakeja vastaan — v. 1831 Bostonissa sanomalehteä "The liberator" (Vapauttaja), jossa hän säälimättä paljasteli Etelässä harjoitettuja kauheuksia ja julmuuksia orja-parkoja vastaan, kääntyen nyt erittäinkin Pohjan väestön puoleen. Pari vuotta myöhemmin perusti hän "Kansallis-yhdistyksen orjuuden vastustamista varten" (The National Anti-Slavery Association), jonka jäsenet pian kyllä kokosivat yhä enemmän hartaita puoluelaisia. Garrison oli sekä oivallinen puhuja että oivallinen kynämies. Hänen hehkuva hartautensa ilmestyi joka rivistä, joka sanasta, ja erittäinkin tiesi hän aina tuoda esiin juuri semmoisia tosi-asioita orjalaitoksen pahennuksesta, jotka saattoivat hänen rehelliset lukijansa ja kuulijansa vihan vimmaan orjaherroja vastaan.
Tehokkaimpia orjuuden-vastustajia, vaikka toisella alalla kuin Garrison, oli myöskin tunnettu ajattelija ja hengellinen kirjailia William Ellery Channing, Bostonin unitaarisen seurakunnan saarnamies. Vaikka hänen kirkollinen suuntansa ei hyväksynyt sitä oikea-uskoisen kristinopin vaatimusta, että Kristus välttämättömästi on tunnustettava "Jumalan pojaksi" ennen kaikkia muita olentoja, vaan enemmän taipui vanhaan Areiolaisuuteen, joka aikoinaan tosin myönsi Kristuksen olevan samallaista olentoa kuin Isä on, vaan ei samaa; —niin oli Channing kuitenkin mitä ankarin kristitty siinä mielessä, että Kristuksen ihmisystävällinen oppi on maailmassa noudatettava, ja hän näytti päivän selvästi toteen että kristinoppi ja orjalaitos ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa keskenään, että semmoinen kristinoppi, joka hyväksyy orjuutta, ei ainakaan ole Kristuksen oppia. Ja Channing tuomitsi sekä kirjoituksissaan että saarnastuolistaan orjuuden-laitoksen mitä törkeimmäksi jumalattomuudeksi, samalla kun se, kuten kaikkein ajattelevain täytyi tunnustaa, oli epä-inhimillisin järjestelmä maailmassa. Mutta — oi sinä skolastiikin ijankaikkinen ketunhäntä! — oikea-uskoisen kirkon pappismiehet vetivät, harvoilla poikkeuksilla, yhtä köyttä orjaherrain kanssa, puolustaen ja suojellen tätä oivallista järjestelmää, samalla kun Etelän kunnianarvoisat sielunpaimenet itse hyvällä maulla orjia pitivät. Ja he puolustivat tuota helmalastaan oikein raamatun perustuksella. Siinä on muka orjuus sallittu. "Kainin jälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekereille terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun alamaiseksi."[17] Amen! — Mutta moista katsantotapaa vastaan taisteli voittavalla kaunopuheliaisuudellaan ja taitavalla kynällään Channing, ja olkoon se sanottu hänen ja hänen kirkollisen suuntansa kunniaksi, että hällä oli Amerikan sivistynein yleisö puolellaan. Etelän miehet tietysti häntäkin hartaasti vihasivat, niinkuin Garrisonia.
Suureen rahvaasen ei kuitenkaan kenkään abolitionisti, ei edes Garrisonkaan, vaikuttanut niin paljon kuin Wendell Phillips, nuori asianajaja Bostonista ja orjuuden-vastustajain yhdistyksen vara-päämies. Hänestä kerrotaan että hän muutamana päivänä näki miten muuan raaka väkijoukko orjuuden kannattajain yllytyksistä, kiroten ja ivaten, laahasi Garrisonia pitkin katuja, että hän silloin tuli ajattelemaan kuinka paljon olevainen laki, jota hän tähän asti oli ihaillut ja harrastanut, erosi siitä laista, joka oli kirjoitettuna hänen rinnassaan, että hän heitti lakikirjansa seinään ja riensi ulos kadulle, — että hän siitä hetkestä lähtein oli abolitionismin ehkä ankarin apostoli. Innoituksen ja harmin tuli hehkui hänen puheistaan, joita hän piti missä ja milloin hyvänsä. Säälimättä viskasi hän tuon häpeällisen laitoksen kannattajille silmiin mitä rohkeimpia syytöksiä Amerikan vapaan "valtiosäännön kavaltamisesta", "puritanisten esi-isien häpäisemisestä" j.n.e., saaden heitä kalpenemaan kiukusta, mutta samalla vapisemaan hänen edessänsä. Kulkien kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, leimahutti Phillips, usein taivasalta puhuen, kaikkialla ukkosen-tulensa tuota kurjaa järjestelmää vastaan, pelkäämättä kiroten semmoista lainsäädäntöä, joka suojeli orjuutta. Ja hän kosketti kipeästi kansan tympistyneesen oikeuden-tuntoon. Siinä heräsi moni, joka oli maannut.
Abolitionisti-yhdistyksellä oli sitä paitse ehtimiseen liikkeellä lukuisa kantajoukko miehiä ja naisia, jotka esitelmillä ja kirjoituksilla taistelivat orjuutta vastaan ja joista moni sai verellään ja hengellään todistaa kalliin asiansa puolesta. Orjuuden kannattajat, näet, usein kyllä ussuttivat roskajoukkoja näiden rohkeiden apostolien kimppuun, ja hurja omakäden-oikeus — Amerikan yhteiselämän arveluttavin ilmiö — pian lausui tuomionsa hetkellisen raivon onnettomasta uhrista. Mutta siitä huolimatta jatkoivat abolitionistit järkähtämättä tointansa — sanalla ja työllä. Pelkäämättä lain ankaraa rangaistusta toimitettiin joka päivä joku karannut onneton salaisesti rajan yli Canadaan, autettiin, milloin voitiin, neekeriparkoja oikeudessa, puhuttiin ja kynää käytettiin heidän puolestaan. Ja tässä työssä, joka vaati yhtä paljon kekseliäisyyttä kuin uskallusta, vaikuttivat Amerikan sivistyneet naiset yhtä tehokkaasti kuin toinen sukupuoli, useimpa ehkä paremmallakin menestyksellä, koska naisellinen hätähuuto tavallisesti tunkee syvemmälle sydämeen ja naisellinen heikkous sitä paitse on paras suojelusmuuri raakuutta ja väkivaltaa vastaan. Niistä lukuisista jaloista naisista, jotka abolitionisti-liikkeen palveluksessa itseään erityisesti kunnostivat, mainitsemme tässä vain Harriet Beecher-Stowe'n, kuuluisan "Setä Tuomaan tupa" nimisen romaanin kirjoittajan. Se sama kirja on varsin melkoisesti vaikuttanut Amerikan musta-ihoisen rodun vapauttamiseen orjuuden kahleista; ja moni mies ja nainen, joka aikoinaan otti sen käteensä orjuuden puoltajana, katsoakseen mitä tuo haaveksiva rouva Bostonista rohkenikaan laverrella halveksituista neekereistä, laski kirjan kädestään abolitionistina.
Mutta näihin aikoihin orjuuden vastustajat tarvitsivatkin yhä enemmän työvoimia. Kuten viimeiksi California, oli nyt 1850-luvulla Kansas käynyt puolueiden riita-palaksi ja presidentit Pierce ja Buchanan (1853-61) pitivät peittelemättä orjaherrain puolta, varsinkin Buchanan. Maa-alue Iowan ja Missourin länsipuolella, kalliovuoriin asti, oli järjestetty kahdeksi territorioksi: Nebraska pohjassa ja Kansas etelässä. Koko alue oli vielä aivan asumatonta maata, ja sitä nyt Etelä ahnailla silmillä tähysteli, pyytäen siitä uusia orjavaltioita, kun puolestaan Pohja, jota tähän aikaan abolitionismi elähytti, oli päättänyt lujasti vastustaa orjaherrain pyrintöjä. Ja niinpä kumpasetkin riitaveljet lähettivät sinne suuria siirtolais-joukkoja, joiden kesken oikea asutus-kilpailu syntyi. Pian nousi riitaa maasta ja territorian hallinnosta. Uutisasukkaat Pohjasta olivat paremmin varustetut, ja heitä oli enemmänkin, mutta Eteläläiset saivat apua läheisestä Missourista. Monta kuukautta riideltiin ja tapeltiin nyt mitä hurjimmasti, kunnes unionin hallitus tuli väliin, saadakseen yleisen kansanäänestyksen kautta omaksutuksi jommonkumman niistä valtiosäännöistä, jotka puolueet olivat tehneet. Mutta unionin virkamiehet käyttivät tässä julkista väkivaltaa, antaen Missourin raja-asukkaiden, jotka tietysti eivät kuuluneet uuteen territorioon, ottaa osaa äänestykseen. Sillä tavoin voittivat orjuuden kannattajat. Unionin hallituksen maine oli kuitenkin saanut kovan iskun, ja kongressi hylkäsi äänestyksen. Uusi tehtiin, ja nyt, kun tarkastus oli parempi, voittivat orjuuden vastustajat. Kansas pelastui orjuudesta, mutta tuli valtioksi vasta v. 1861.
Abolitionisti-puolue oli aina kokenut vaikuttaa ainoastaan herätyksen ja vakuutuksen kautta. Väkivaltaisia keinoja se ei suositellut, vaikka tietysti asian luonne vaati että Etelä oli pakoitettava luopumaan orjuuden-laitoksesta. Olipa kuitenkin olemassa muuan mies, joka jo näinä aikoina oli kyllästynyt abolitionistien ijankaikkisiin valituksiin neekerien surkeasta tilasta ja päätti, kun päättikin, kerran tehdä täyttä totta tuosta suuresta vapautus-aatteesta. Hän yritti saada neekerit itse suureen kapinaan. Se oli kuuluisa John Brown, farmari Connecticutista. Ainoastaan pienen ystäväjoukon kanssa karkasi hän eräänä yönä lokakuussa v. 1859 Harpers Ferry nimisen pienen kaupungin ja linnoituksen kimppuun, jossa muun muassa säilytettiin suuri varasto unionin aseita. Harpers Ferry on Potomak-joen varrella Virginiassa. John Brown miehineen valloitti tuon pienen paikkakunnan ja sai asevaraston haltuunsa. Virginian orjaherrat kauhistuivat, sillä jos heidän neekerinsä nyt olisivat saaneet aseita käsiinsä, olisi hirveä verilöyly seurannut. Mutta nämä herrat olivat myöskin tottuneet valppauteen ja rivakkaan toimintaan. Eikä aikaakaan, ennenkun nostoväki oli Harpers Ferryssä. Rynnäkkö tehtiin John Brownin asemaa vastaan ja tulinen tappelu alkoi. Kähäköitsijät puolustivat itseään kuin miehet, mutta sortuivat kuitenkin pian väkivoiman alle. Useimmat kaatuivat kuoliaina paikalle, mutta John Brown itse muutamain lähimpien miestensä kanssa joutui kiinni ja hirtettiin. — Tapaus oli kuitenkin orjaherroille osoittanut ett'ei ollut leikintekoa abolitionistien kanssa, ja John Brownin kuolema kävi heille kalliiksi. Pohjan paras väestö kunnioitti hänen muistoansa niinkuin vapaudensankarin ja marttiiran ainakin, ja viha Etelän miehiä vastaan kiihtyi kiihtymistään.
Tähän aikaan sattui taas uuden presidentin vaali. Lähes kuusikymmentä vuotta olivat demokraatit nyt olleet voitolla ja unionia ystävät tappiopuolella, koska ainoastaan kaksi presidenttiä koko tällä ajalla oli lähtenyt vanhasta federalistisesta eli whig-puolueesta. Etelän valtiolliset hairahdukset ja abolitionistien liike oli nyt kuitenkin melkoisesti muuttanut asiain tilan, niin että jo 1857 vuoden vaalissa unioni-mielinen presidentin-ehdokas oli ollut voittamaisillaan. Kansasin rettelöissä oli, näet, abolitionisteista ja whigeista muodostunut uusi puolue, joka otti nimekseen: republikaanit (tasavaltalaiset), ja tämä se on, joka nyt, v. 1860, vihdoinkin sysää demokraatit vallalta ja valitsee presidentin, joka harrastaa lujaa unionivaltaa ja samalla on abolitionisti.
Miehen nimi on Abraham Lincoln.