Waan sumun suitsevaisen harmahille,
Kirjoitti aurinkoinen taivon kaarta,
Kuvaillen tuohun päälle sulon saarta,
Asuttavaksi Päivän tyttärille.
Niin ihmissydänkin on tuima koski;
Syvyydessään on pyörre pauhaamassa.
Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;
Mut päältä paistaa päivän ruusuposki,
Luvaten rauhan runsaan kuolemassa,
Kun taistelus on viimein alallansa.
(Mansik. ja Mustik. I 1859).
Pietari Mansikka.
Talonpojan poika Wiipurin pitäjästä, syntynyt 1825. Oli jonkun aikaa kirjurina tuomarilla, sitten 1848-57 palovartiakapraalina Wiipurissa, ja on nyt siltavoutina Kivennavalla.
Hänen runoelmiansa on suuri joukko Sananlennättimessä.
Oravan valitus.
Kuulin kerran kuusikossa,
Mäen päällä männykössä,
Miten oksalla orava
Ruikutteli riekkohäntä:
Mihin lie minun sukuni,
Kuhun lapsikultaseni
Erillensä eksynynnä,
Hajallensa haihtununna?
Yks on Turjan tuntureilla,
Toinen Aunuksen ahoilla,
Kolmas on kovin etäällä
Aina Aasian perillä.
Siell' on kettu siepannunna,
Orjaksensa ottanunna
Poloiset mun poikaseni,
Katalat mun kantamani.
Tuota huolin tuon ikäni,
Panen pakkopäiviäni,
Itken aina itsekseni,
valittelen vaimoneni,
Miks ei mulla niinkuin muilla
Suku oo omilla mailla,
Lapset laulele kotona
Yhden kielen kiskomalla!