Humise vastauksen, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan talvesta.
(Menee.)
Metsä laulaa:
Niin talvi tulee, tiuku
Soi silloin helisten,
Lystisti sukset liukuu
Pääll’ lumikinosten.
Ja tuli takassansa
Sulosti leimuaa;
Näin talvellakin kanssa
Kyll’ lapset lystin saa.
Nilia: Nyt ymmärrän, miksi Suomen kansa on niin kestävää ja karaistua, ja kuitenkin niin lämmintä ja uskollista. Ilmanala on sen muodostanut. Se on onnellinen kansa, sillä jokainen on tyytyväinen osaansa. Nuoriso ei enää ikävöi lapsuuden iloihin. Miehuuden ikään tullut ei anna elämän huolien masentaa itseään, ja vanhuksen sydän lämpenee ajatellessaan nuorten huvituksia. Onnelliset ne kansat, jotka ovat saaneet asuntonsa näin korkealle pohjoiseen! Hyvästi Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy ja Liisa Talvi! Hyvästi sinä, Suomeni metsä! Laula kauniita laulujasi monille, monille Suomen kansan tuleville polville.
(Menee.)
Metsä laulaa:
Kun hanki kyynelehtii,
Niin ole riemuinen,
Taas kevät kaunis ehtii
Iloa antaen.
Ain ylistele Luojaa:
Kaikk’ ajat hauskat on;
Hän eloamme suojaa,
Sen saattaa valohon.
(Metsä juoksee ulos.)