Liisa: Tiedättekö, hyvät ystävät, kun opettajatar viime uskontotunnilla puhui lauseesta: "autuaampi on antaa kuin ottaa", pisti päähäni, että me voisimme keksiä jotakin hauskaa itsellemme ja muille, ja niinpä tahdon nyt ehdottaa jotakin ihkasen uutta.
Niilo: Jatka, jatka, minä aivan halkean uteliaisuudesta.
Aino: Ohhoo, eiväthän pojat koskaan ole uteliaita! Me tytöthän vain olemme.
Tuomas: Lörpötellä te ainakin osaatte! Oi, Liisa raukka, joka et saa puhua loppuun asti. Nyt pääasia esille!
Liisa: Niin, tässä kaupunginosassa, jossa te ja me asumme, on paljon köyhiä. Ja minä ehdotan, että jokainen meistä kuudesta etsii oikein köyhän, yksinäisen ja kenties sairaan lapsen, jolle tahtoo valmistaa hauskan joulun. Torilta ostaisimme pienen, pienen, sievän kuusen, sen koristaisimme kynttilöillä ja paperikukilla. Jouluaaton iltapäivänä veisimme sen tuolle lapselle, ja sitte veisimme myös vanhoja leikkikalujamme ja vaatteitamme, joita haalisimme kokoon.
Tuomas (nousee ja heiluttaa paperiarkkia, jolle hän on piirtänyt):
Eläköön, Liisa, sinä olet tytöistä parahin! Siihen asiaan minä suostun.
Mitä te muut sanotte?
Anna-Maija: Hyvä juttuhan se on, kunhan vain saamme luvan isältä ja äidiltä.
Liisa: Se on tietysti ensimäinen ehto voidaksemme panna asian toimeen.
Aino: Eläköön, minunkin päähäni pisti jotakin. Me voimme koota kaikilta tutuiltamme heidän vanhat vaatteensa ja leikkikalunsa, ja niin voimme antaa monelle, monelle köyhälle.
Liisa: Se oli oikein hyvä ajatus, Aino. Pyydän äitiä, että saamme koota tavarat tyhjään huoneeseen alhaalla pihalla. Ja kuulkaas, jos saamme oikein paljon tavaraa, niin puhumme köyhäinhoidolle. Se ottaa kaikki, jota me emme voi käyttää. Mutta mehän voisimme pyytää jokaista koulutoveriamme etsimään köyhän lapsen ja tuomaan meille.