— "En, en tahdo; mene matkaasi!"
— "Anna Leena! Sinä et ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, soreat silmäsi ovat sen minulle sanoneet! Anna huultesikin sanoa samoten, niin pääsen rauhaan!"
— "Sinä olet nähnyt väärin, Antti hyvä; siinä koko juttu. Kyllähän minä voin sinua rakastaa, mutta en kumminkaan niinkuin sinä sanot. Älä siis käy luonani silloin kuin olen yksinäni. Voimmehan yhtähyvin olla ystäviä, missä ja milloin vaan tapaamme toisiamme. Jää hyvästi, Antti!"
Antti tarttui hänen käteensä, se vapisi alussa, mutta kohta oli se levollisna Antin kädessä eikä vastannut sen puristuksia. Antti katsoi lemmittyänsä silmiin, kunnes niissä kiilsi kyynel; silloin veti tyttö pois kätensä ja kääntyi toisaalle. Leikillisellä puheella jätti hän Antin hyvästi, ja tämä läksi verkalleen pois. Anna Leena jäi seisomaan ja katsoi hänen peräänsä, kunnes häntä ei enää näkynyt. Silloin vaipui hän lavitsalle ja rupesi katkerasti itkemään.
Pian toipui hän jälleen, mutta toisti Antin sanat: "Sinutta en voi elää!" — "Ehkäpä se on tottakin", virkki hän itsekseen; "hänen kanssaan ja hänen luonaan voisin olla niin onnellinen, niin onnellinen… Mutta mitäs tuota ajattelenkaan? — Kerjäläisellä ei ole rikkaan talossa mikään kadehdittava kohtalo. Ja kävisipä tuo hänelle itselleenkin tukalaksi, kun häntä vihattaisiin ja soimattaisiin minun tähteni! — 'Ei voi elää minutta!' — voi kyllä, sen minä toivon. Hän löytää jonkun toisen, joka rakastaa häntä niinkuin — minäkin, ja niinkuin hän sen ansaitseekin jokaiselta, joka hänet oppii tuntemaan. Mitäs minä silloin teen? — minä iloitsen silloin, että hänen on niin hyvin käynyt, minä hypittelen hänen lapsiaan ja muistelen tätä päivää ja että — hui, hai, en maar, sittenhän ihmiset sanoisivat minun loihtineen hänet, sittenhän he osoittaisivat sormillaan hänen lapsiansa ja sanoivat niitä noidan sikiöiksi! Ei, ennen tahdon kuolla! Niin, kuolla, — se ei olisi mitään, mutta elää, elää kurjana, ylenkatsottuna, sill'aikaa kuin sydän sykkii ja ikävöi sen perään, jonka olisi voinut saada, se on kuolemaa kymmenen kertaa pahempi! — Ja jos todestaankin osaisin noitua, niinkuin minusta sanotaan, niin — niin mitä sitten? — Sitten muuttuisin! kelloksi hänen liivinsä taskuun, sehän ainakin olisi viatonta. — Jumalan kiitos! tuolla tulee emäntä kotiin; jos nyt hän rupeaisi edes torumaan, niin unohtaisin nämä ajatukset!"
Emäntä ei torunut, hän oli lempeä ja ystävällinen. Tyttö pyrki kylään käymään, sai luvan ja läksi tervehtimään "äitiänsä", joksi hän kutsui vanhaa Katria.
— "Mitä kuuluu, äiti?"
— "Hyvää vaan; ja senpä sanon senkin vuoksi, kun tyttöseni tulee jo näin aikaiseen luokseni".
— "Velvollisuutenihan se on, äiti kulta!"
— "Kauniisti teetkin, kun noin ajattelet ja puhut. — Onkos sinulla antaa minulle vähän rahaa tänäpänä?"