Onpa vähän vaikeata noin äkkiä sanoa, kuka oli iloisempi, rengitkö, jotka taasen saivat juomarahaa, vai tuo sällikö, joka oikein naurahteli ilosta, kun tiesi saavansa nyt pysyväistä työn-ansiota vanhan toverinsa Rasmuksen luona. Sanoipa itse mestarikin olevansa kovin iloissaan siitä, että hänellä oli nyt sellainen herras-kunti; mutta eipä voinut Jensenin kasvoilla ainakaan nähdä ilon väreitä — ja mistä syystä niin? Olipa vaan sellainen juttu, että mestari kaikessa yksinkertaisuudessaan oli luullut saavansa maksun heti työn tehtyänsä, mutta Rasmus rukka ei silloin muistanut tuota herras-valtojen tapaa ottaa köyhältä käsityöläiseltä "krediitille", velaksi, ja nyt kojotteli mestari-parka syvissä aatoksissaan ja muisteli vaan hänen ja kaikkein ihmisten ystävätä, joka ottaa 12 prosenttia ja antaa lainoja pariksi kuukaudeksi: siitäpä syystä ei näkynyt ilonväreitä tämän kunnollisen ja ahkeran, mutta köyhän puusepän kasvoilla.
Matami Jensen ei voinut ollenkaan ymmärtää, minkätähden hänen miehensä oli niin surumielinen kotia tullessansa. — "No", tiedusteli hän ukoltansa, "oliko tukkukauppiaalla paljonkin moitteen sijaa?"
— "Ei rahtuakaan, eukkoseni; päinvastoin lupasi hän teettää tästä lähtein kaikki nikkarityöt minulla".
— "Mutta mikäs sitten vaivaa sinua, Rasmus? — Olethan niin kallella kypärin!"
— "Kuuleppas vaan eukkoseni. Kun minä olin jättänyt tukkukauppiaalle huonekalut, niin meni hän huoneesta pois — rahaa hakemaan, arvelin minä, mutta kyllä kai! Tähän saakka en ole saanut äyriäkään".
— "Vai niin! — No olehan rauhassa, ukkoseni; näkeehän hän tänään taikka huomenna rätingin pöydällänsä ja lähettää sitten tietysti paikalla rahat".
Ja tähän lohdutukseen tyytyi pariskunta. Mutta eipä rahoja kuulunut. Elettiin sitten päivä ja toinen, ja viimeinpä ei jouluaatosta ollut aikaa kuin yksi ainoa päivä, eikä tukkukauppiaalta rahoja tullut. Silloin sanoi matami Jensen miehellensä: "Kuuleppas, Rasmus, nyt tulee sinun rohkaista itseäsi ja mennä tukkukauppiaan luo pyytämään häneltä saatavaasi tahi muutoin viskaan minä itse huivin korvilleni ja kaikessa nöyryydessä selitän tuolle korkealle herralle, ett'ei sillä keinoin sovi menetellä köyhän käsityöläisen kanssa".
Mutta nytpäs johtui puusepällekin mieleen, että hän on "mies", ja että nuo rahat olivat rehellisesti, työllä ja hiellä ansaittuja, ja myöskin että hänen tuli seuraavana päivänä, päivällisten aikaan, lunastaa vekselinsä, sillä muutoin joutuu hän ennenmainitun ihmis-ystävän kouristettavaksi. Ja sillä aikaa kuin hänen vaimonsa lateli suustansa joukottain "kauniita herras-sanoja" — niinkuin hän arveli — joita muka Rasmuksen tuli kertoa tukkukauppiaalle, oli mestarimme jo ennättänyt saada kirkkovaatteet päällensä, ja niin hän läksi.
Miesparan sydän sykkäili ankarasti, kun hän koputteli hiljalleen tukkukauppiaan konttorin ovelle. Kukaan ei sieltä vastannut, mutta ovi avautui kuitenkin juurikuin itsestään ja meni jälleen kiinni, kun mestari oli astunut kynnyksen yli. Hän kertoi kertomistaan melkein sopottavalla äänellä hyvää päivää eräälle oven suussa istuvalle konttoristille, joka soi hänelle vastineeksi armollisen silmäyksen.
— "Mitä olisi asiaa?"