Tiellä tapasi hänet hänen isäntänsä, tuomari Hautmartin, ja sanoi:
"Mitäs kannat, Jaakko?"
— "Lipasta kannan matami Manonille. Mutta min'en saa sanoa, keltä se on".
— "Miks'et?"
— "Siks' että herra Colin suuttuisi minuun ikipäiviksi".
— "Hyvä, ettäs osaat salaisuuksia säilyttää. Mutta aika on nyt jo myöhäinen. Annas tänne tuo lipas; huomenna on minun muutoinkin mentävä Manonin luo. Kyllä minä vien sinne lippaankin enkä millään muotoa ilmaise sen olevan Colinilta. Siten säästyy sinulta matkan vaivat ja minä saan mieluisan tehtävän".
Jaakko antoi lippaan herrallensa, jota hän oli tottunut umpimähkään tottelemaan kaikessa. Tuomari vei lippaan kammioonsa ja katseli sitä kynttilän valossa suurella uteliaisuudella. Kanteen oli punaisella liidulla koreasti kirjoitettu sanat: "Armaalle ja rakkaalle Mariettalle". Mutta herra Hautmartin tiesi vallan hyvin tämän olevan pelkkää koiruutta Colinilta, hän tiesi, että tässä oli jokin kelvoton kepponen tekeillä. Senvuoksi avasi hän varovasti lippaan kannen, eikö muka sinne ole pantu hiirtä tai rottaa. Mutta huomattuaan tuon kauniin ruukun, jonka hän itse oli Vencessä nähnyt, säikähti hän oikein kovasti. Herra Hautmartinilla oli näet yhtä paljon kokemusta oikeudessa kuin vääryydessäkin. Hän huomasi paikalla Colinin aikovan saattaa tällä ruukulla Mariettaa onnettomuuteen; antaa ensin ruukku salaisesti Mariettalle ja päästää sitten ihmisiin semmoinen huhu, että Marietta muka on saanut sen joltakin rakastelijalta kaupungissa tai jotakin semmoista, jotta vaan kaikki kunnon ihmiset kääntäisivät Mariettalle selkänsä. Senvuoksi päätti herra Hautmartin, tuomari, maahan lyödäkseen kaiken pahan, ilmoittaa itsensä ruukun antajaksi. Sitä paitsi hän piti hyvää silmää Mariettaan ja olisi mielellään suonut, että Marietta olisi noudattanut pater Jeromen lausetta häntä kohtaan vähän paremmin, nimittäin lausetta: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne'". Herra Hautmartin oli tosin viiskymmenvuotias lapsukainen, ja siitäpä syystä Marietta arveli, ett'ei tuota lausetta enää häneen käy sovittaminen. Matami Manonin mielestä sitä vastoin oli tuomari oikein ymmärtäväinen lapsi, jolla oli rahaa ja arvoa koko La Napoulessa, pitäjän äärestä toiseen. Ja kun tuomari puhui häistä, ja Marietta peloissaan juoksi pois, silloin istui Manon rauhallisesti paikallaan eikä yhtään pelännyt tuota pitkää herraa, jolla oli niin paljon arvoa. Ja se täytyy sanoa, ettei hänen ruumiissansa ollut vikaa vähintäkään. Ja vaikka Colin olikin kauniin mies koko pitäjässä, niin oli kumminkin kaksi esinettä, jotka tekivät tuomarin etevämmäksi häntä, nimittäin hänen iso ikälukunsa ja hänen iso, sangen iso nenänsä. Niin, tämä nenä, joka kulki tuomarin edellä kuni sanansaattaja ilmoittamassa hänen tuloansa, tämä nenä se oli oikea elehvantti ihmisellisten nenäin joukossa.
Ja huomenna sitten läksi tuomari, mukanansa tämä elehvantti, hyvät aikomukset ja kaunis ruukku, tuohon pieneen taloon öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa.
— "Kauniille Mariettalle", sanoi hän, "en pidä mitäkään liian kalliina. Ihmettelittehän eilen Vencen markkinoilla ruukkua. Sallikaa siis minun, armas Marietta, laskea tuo ruukku ja rakastava sydämmeni teidän jalkainne juureen".
Manon ja Marietta ihastuivat ja hämmästyivät, nähtyään ruukun. Onnellisina säihkyivät Manonin silmät; mutta Marietta kääntyi pois ja sanoi: "Min'en saata vastaanottaa teidän sydäntänne enkä teidän ruukkuannekaan". Mutta silloin suuttui Manon ja huudahti:
— "Mutta minä, näetkös, minä otan sydämmen sekä ruukun. Voi hupsu itseäsi! Kuinka kauan hyljit vielä onneasi? Vai ketä sinä oikeastaan toivot? Odotatko, että joku Provencen kreivi tulisi sua kosimaan, koskas hylkäät La Napoulen tuomarin? Minä osaan sinusta paremmin huolta pitää. Herra Hautmartin, pidän kunnianani saada sanoa teitä vävypojakseni".