7. Kina kinasta.
Viime sunnuntaina oli pater Jerome taaskin saarnannut tekstistä: ihmeelliset ovat Herran tiet. Ja Marietta arveli, kyllä kai hän jotakin tietä viimeinkin saa selon näkymättömästä kukkain tuojasta. Pater Jerome puhui aina totta.
Eräänä kesäyönä, liiankin kuumana, oli Marietta herännyt hyvin varhain eikä enää voinut nukkua. Senvuoksi hyppäsi hän ilomielin vuoteeltaan, kun aamurusko alkoi punata taivaan rantaa. Hän puki päällensä ja läksi kaivolle, pesemään silmiänsä ja käsiänsä; otti hän mukaansa hatunkin, sillä hän aikoi hetken aikaa kävellä meren rannalla. Siellä tiesi hän salaisen paikan, jossa oli niin hyvä uida.
Mutta tälle salaiselle paikalle kulki tie kallioiden poikki talon takaa ja sieltä jälleen granaatipehkojen ja palmujen ohitse. Tällä kertaa Marietta ei päässyt siitä ohitse. Sillä, nuorimman ja solakkaimman palmun juurella makasi makeassa unessa nuori ja solakka mies, vieressään kaikkein kauniin kukkakimppu. Näkyi siinä valkoista paperiakin, johon kaiketi taaskin oli kirjoitettu huokaus. — Mitenkäs nyt Marietta olisi voinut päästä siitä ohitse?
Hän pysähtyi ja vapisi pelosta kuin haavan lehti. Hän päätti palata takaisin majallensa. Mutta tuskin oli hän astunut pariakaan askelta takaisin päin, niin jo katsahti jälleen makaajaan ja pysähtyi. Kaukaa ei kumminkaan voinut hänen kasvojansa eroittaa. — Nyt oli salaisuudesta selko saatava, nyt tahi ei milloinkaan. Hiljalleen hän hiipi palmun luo. Mutta makaaja näkyi liikahtavan. Takaisin jälleen majalle päin! Mutta eihän tuo liikunto ollutkaan muuta kuin Mariettan arkaa mielenkuvailua. Ja palmua kohti hän astui taaskin. Mutta kenties hän vaan on makaavinaan. Kotiin taas aika kyytiä! Mutta ketäpä pelkkä "kenties" panisi pakosalle? Rohaistuna läksi hän matkalle palmua kohti.
Sillä välin kuin hänen arka ja utelias sielunsa horjui sinne tänne pelon ja uteliaisuuden välillä, sillä välin kuin hän juoksenteli majan ja palmupuun väliä, oli hän kumminkin tullut muutamia askelia lähemmäksi makaajaa: olihan näet hänen uteliaisuutensa väkevämpi pelkoa.
— "Mitä minä hänestä? Tienihän kulkee hänen ohitsensa. Maatkoon hän tai valvokoon; minä menen hänen ohitsensa, ja siinä kaikki". Niin ajatteli Manonin lapsi. Mutta ei hän mennyt ohitse sittenkään; sillä pitihän toki kerrankin saada nähdä kukkain tuojaa kasvoihin, jotta saisi asiasta selvän. Ja makasihan tuo, niinkuin ei olisi neljään viikkoon kunnollista unta silmäänsä saanut. — Ja kuka se sitten oli? — Kukas muu kuin tuo kaikkein ilkeimmistä ihmisistä kaikkein ilkein Colin!
Vai hän se nyt oli, joka vanhaa vihaansa oli tehnyt niin paljon sydämmellistä harmia hyvälle tyttölapselle ruukulla ja saattanut hänen inhoittavaan kauppaan herra Hautmartinin kanssa? Vai hän se vielä senkin jälkeen kävi häntä kukkasillaan narrailemassa, kiusatakseen vaan hänen uteliaisuuttansa? Ja miksi? — Hän vihasi Mariettaa. Aina vieläkin käyttihe hän kaikissa seuroissa lapsi parkaa kohtaan kuin kaikkein ilkein ihminen konsanaankin. Hän väisti tyttöä, missä vaan taisi; ja missä ei tainnut, siinä hän pahoitti armaan lapsukaisen mieltä. Kaikille muille La Napoulen tytöille oli hän puheliaampi, ystävällisempi, lempeämpi kuin Mariettalle. Niin, ja entäs vielä mitä! Hän ei ollut vielä kertaakaan pyytänyt Mariettaa tanssiin, ja tämä lapsihan tanssi niin kauniisti, että oikein!
Ja nyt hän oli tuossa, puuttunut kuin hiiri loukkuun. Mariettan sydämmessä heräsi kosto. Mitäs hän nyt tekisi? — Hän otti kukkakimpun, päästi sen auki ja vihansa vimmassa hajoitti ylenkatseella kukkaset makaajan päälle. Ainoastaan paperin, jossa taaskin oli huokaus: armas Marietta, pisti hän kiiruusti poveensa. Hän tahtoi säilyttää tämän näytteen hänen käsialastansa tulevain tapausten varalta. Nyt yritti hän lähtemään pois. Mutta kosto oli hänen mielestänsä vielä vaillinainen. Hän ei voinut lähteä pois, ennenkuin saisi tehdä kinan kinasta, rangaista Colinia ilkeydestä ilkeydellä. Hän sieppasi hatustaan sinipunaisen, silkkisen nauhan, kietoi sen varovasti makaajan käsivarren ympäri ja sitoi päät kolmella solmulla palmupuuhun kiinni. Kylläpä hän kummastuu herättyään, kylläpä hänkin saa olla tuskassa uteliaisuudesta, kuka hänelle muka tämän tempun on tehnyt! — Ja sitä hän ei kuuna kullan valkeana voi arvata. Sitä parempi. Hän saa kinan kinasta.
Mutta liian armollinen oli Marietta hänelle. Hän näkyi katuvan työtään, saatuaan sen tehdyksi. Rauhatonna kohoeli hänen rintansa. Luulenpa kuin luulenkin, että kyynelöinen kiertyi hänelle silmiin, joilla hän liian laupiaasti katsoi pahantekijään. Verkalleen kulki hän takaisin kalliolle granaatipehkojen luo, usein katsahdellen taakseen; verkalleen kalliota ylös, usein luoden silmänsä palmun puoleen. Sitten kuului äiti kutsuvan häntä; hän riensi kotia.