— "Hylkäsin".
— "Arvelematta?"
— "Arveleminen olisi tässä kohden ollut kunnottomuutta".
— "Kätesi tänne, Fredrik!'" huudahti tehtaan-isäntä, ojentaen kättänsä nuorelle työmiehelle. "Sinulla on jalo sydän. Minä tunnen asian juurta jaksain. Minä olin menetellyt varomattomasti, sillä joku toinen, sinua vähemmin rehellinen, olisi saattanut syöstä minut onnettomuuteen, ja minä kiitän sinua rehellisyydestä. Sinä et ole enää lapsi, ja sen mukaan, mitä opettajasi ovat minulle sanoneet ja mitä itse olen nähnyt, ei sinun enää huoli olla työnjohtajana. Tästä päivästä asti olet sinä asuva minun talossani, minun pöytäni on oleva sinunkin, saat edelleenkin oppiella yhdessä lasteni kanssa ja olet nauttiva uutta asematasi vastaavan palkan".
Seuraavana aamuna sanoi Fredrik jäähyväiset eukko Riedlerille. Fredrik ei eronnut hänestä kyynelöimättä, hän kun onnelliseksikin tultuaan ei unohtanut, kuinka hyvä tuo eukko häntä kohtaan oli ollut. Edelleenkin hän muisti häntä, ja kävi siellä kerran viikossa, vieden mukanansa aina jonkun pienen lahjan.
* * * * *
Kului taas useampia vuosia, eikä Fredrikin elämässä tapahtunut mitään varsinaista muutosta. Hänen henkensä oli, uutterain tutkimusten avulla, kohonnut korkealle, ja nykyjään luettiin Fredrikiä, häntä, joka kaksitoista vuotta sitten ei tuntenut kirjaintakaan, sivistyneimpäin saman-ikäistensä joukkoon.
Joka päivä sai herra Kartmann uusia syitä iloita siitä, että oli ottanut Fredrikin luoksensa. Entistä tunnokkaammasti, entistä hartaammalla innolla toimitti tämä nyt tehtävänsä. Mutta eipä herra Kartmann huomannut Fredrikissä ainoastaan apulaistansa, hän näki hänessä perheensä ystävän, poikiensa uskollisimman toverin ja heidän arvollisen esikuvansa. Ne tapaukset, jotka meillä vielä ovat kerrottavina, vahvistivat tämän luottavaisuuden ja suosion, ne kun osoittivat, kuinka suuresti kumpikin oli ansaittu.
Usean kuukauden kuluessa näytti herra Kartmann hyvin alakuloiselta, ja Fredrik, jonka käsissä olivat kaikki talon tilit, luuli huomaavansa tehtaan asioissa jonkun rahapulan, ja pianpa hän näki, että tehdasta uhkasi ei ainoastaan satunnainen rahapula, mutta yksi noita mullistuksia asioimis-maailmassa, jotka ovat kaataneet tukevimpiakin huoneita. Kohtapa koittikin päivä, jolloin herra Kartmann itse poisti Fredrikin viimeisetkin epäilykset tässä kohden.
Eräänä päivänä tuli herra Kartmann entistä surullisempana ruokapöytään. Aterian perästä kutsui hän vanhimman poikansa ja Fredrikin kirjoitushuoneesensa.