Alpertti Kukkonen (s. 1835)
Työn arvosta
Entisistä Rautalammin runoniekoista
ALKUPUHEEKSI.
Tuskin voisi tämän nyt ilmestyvän suomalaisten kansanrunoiliaimme runovalikoiman puolustukseksi, jos puolustusta tarvittaisiinkaan, esiintuoda parempia syitä, kuin ne, joilla Elias Lönnrot toimittamassaan Mehiläisessä (1840, Helmikuun numerossa) puolustaa, että on siihen nykyisemmänkin ajan runoja painattanut. Seuratkoon sentähden tässä pari otetta Lönnrotin puheena olevasta kirjoituksesta. Lönnrot sanoo:
"Usiammastakin syystä olemma aina mieluisesti präntättäneet talonpoikaisten laitoksia niin runossa, kun muissakin kirjotuksissa. Ensistäkin kielen vuoksi. Aivan surkiata on katsella, kuinka Suomen kieli monessa herrasmiesten tekemässä kirjotuksessa on pilattu, erittäinki ensi aikoina. Ruotsin kielen sanajärjestys on aikaa voittain niin tavalliseksi suomalaisissa kirjoissa tullut, että monikin lukia jo katsoo kankiaksi kaiken kirjotuksen, joka sitä ei seuraa. Emmekä huolisi valittaa, jos ne sen tekisivät, joiden silmät ja korvat ovat tottuneet ruotsalaiseen kirjotukseen, vaan se vasta on pahempi ja ainaki huolettava asia, kun sama ruotsalaisuus paikka paikoin jo on tullut umpisuomalaisillenki niin tutuksi ja rakkaaksi, ett'eivät muusta tiedä, eivätkä huoli. Tiedämmä kyllä kaikilla taivaan kannen alla olevan ikänsä, aikansa ja muutteensa, eikä mitään muuttumatonta löytyvän, ei kieltä, mieltä, eikä muuta ainetta, näkyväistä tahi ajateltua. Mutta se on myös tietty ja kaikille tuttu asia, että esimerkiksi puu itsevapaudessansa kasvaa luonnostansa suoraksi, vaan kun tulee tuuli idästä, toinen lännestä ja pieksää sen muiden lähellä olevien suurempien puiden väliin, niin viimein oksista tahi latvasta puuttuu niihin ja kasvaa niitä myöten vääräksi, ell'ei aikanaan vapauteta ja oikaista. — — Sentähden olemma meki — aina halullisesti pyytäneet tutuksi tehdä runoja ja muita kirjotuksia semmoisilta miehiltä, joita joku vieras kieli ei taida hämmentää, ruotsalaisuus ei seottaa".
"Toiseksi osotaksen niissä Suomen kansan mieli, tavat ja elämä paremmin, kun herrasmiesten laittamissa runoissa ja kirjotuksissa. Meidän herrasväki mielessänsä, tavoissansa ja elämässänsä ei ole enemmin Suomen kun mihin muuhun kansaan verrattavia. He ovat eronneet kansasta, jos ei juuri siksikään, että taitaisiin Ruotsalaisiksi, Venäläisiksi tahi Saksalaisiksi lukea. Moni heistä tuskin tuntisikaan kalaa elävässä muodossaan, vielä vähemmin kuinka sitä pyydetään, minkälaisia aura, viikate ja harava, millä tavalla pellot ja metsät saadaan eloa kasvamaan, kasvaako nauris maassa vai puussa j.n.e. He ovat kuitenki paljo oppineempia, kun talonpoikainen kansa, mutta kun heidän oppinsa ja taitonsa ovat ulkopuolella talonpojan oppia ja taitoja, niin tulevat he ulkopuolin tuntemaanki, mitä suurimmalla osalla Suomen kansasta oikein on omituista. Ja kun joskus kirjoituksissaan kuvaelevat, niin eivät saa oikiata kuvaa Suomen elämän muodosta, vaan välistä kaunistavat sen liiaksi, toisinaan rumentavat ylimääräisesti eli hairailevat muulla tavalla. — — Toisin on sen laita, joka, itse yhteisen elämän lapsi, siitä ei ole kanneltaan vierasten oppien tielle hairaunut. Kaikissa puheissa ja kirjoituksissaan ilmoittaa hän kansan mielen, tavat ja muun elämän muodon paremmin, kun minkä oppineet kauniimmillaki kuvauksillaan voivat. Hän ei osota ainoastaan kuorta munasta, vaan sekä syämmen, että kuoren; ei ainoastaan ulkonaista näköä huoneesta, vaan sisäolennonki."
"Vielä muitaki syitä löytyisi, joiden tähden arvossa pidämmä umpisuomalaisten kirjotuksia. Usein ansaitsevat itse aineensa puolesta tutuksi tulla ja ikäskun näytteeksi ulkolaisille, Suomen yhteisen kansan nykyisestä kirjallisesta taidosta. Ei monta vuotta sitte präntätyssä saksalaisessa hyvin oppineen miehen tekemässä kirjassa luetaan Suomalaiset vieläki pakanain sekaan. Ei siis taida haitata, että tulisivat vähä paremmin meidän maan ja kansan tuntemaan. —"
Näitten Lönnrotin mainitsemain syitten lisäksi tahdon ainoastaan vielä huomauttaa yhdestä. Kun Lönnrot v. 1840 kirjoitti ylläolevat sanansa, oli vielä suuri, ehkä suurin, osa myöhempien runoseppiemme runoista hänelle tuntematoin. Hän ei sentähden erikseen puhu mitään heidän runojensa runollisesta arvosta, vaan kuitenkin voipi nyt sanoa sepitelmiensä joukosta löydettävän semmoisiakin, joita ei kenenkään taiderunoiliankaan tarvitsis hävetä tunnustaa tekemiksensä. Nuo runot osoittavat että jos kohta vanha runon mahti nyt oli muuttunut, kääntynyt uusille urille, laannut laulamasta vanhan ajan sankareista, se ei kuitenkaan ollut tykkänään sammunut. Vielä oli runon into jäljellä, niinkuin Makkonen sanoo:
"monen poikasen povessa, monen vaimon vartalossa",
siten todistaen Suomen kansan synnynnäistä runolahjaa. Myöhemmät, nimeltä tunnetut runoseppämme edustavat kansamme kirjallisessa kehityksessä eri sukupolvea, jolle ehk'ei ole tähän asti tarpeellista arvoa suotu. He eivät enää laulaneet tietämättöminä itsestänsä kansan seassa, he valitsivat ja muodostivat itse ainettansa kukin oman luonteensa mukaan, vaan he lauloivat vielä vanhalla tavalla — heidän jälkeensä, meidän päivinämme, on kansan seasta samoin noussut itsetietoinen kirjailiapolvi, joka kunnialla todistaa kansamme syvissäkin riveissä vielä olevaa runollista tuotantovoimaa, vaan se ei enää tunne vanhaa runoa, se kuvailee, kertoilee kansamme elämää suorasanaisessa muodossa. Sentähden myöskin puhtaasti kirjallisesta, runollisesta syystä on kokoelma suomalaisten runoseppien runoista ansainnut tulla suuremmalle yleisölle tutuksi.