Nuo tytöt, jotka istuvat
Ja tanssia ei taia —
Istukaa kun istutten,
Mutt' eihän teitä naia!
Kun pelimanni pelaapi
Ja viulun ääni soipi,
Kyllä vielä nuoret miehet
Tanssia nyt voipi.
ALPERTTI KUKKONEN.
Kansanrunoilia Alpertti Kukkonen on tätä nykyä Hinkkala nimisen talon omistajana Rautalammilla. Siellä hän myöskin on syntynyt 14 p. helmik. 1835. Hänen vanhempansa olivat Gabriel Eerikinpoika Kukkonen (k. 1873) ja Helena Kustaava Närhi (k. 1871). Alpertti Kukkonen on nuorempana harjoittanut runoutta; hänen runojansa löytyy muutamia J. Krohnin kokoelmassa Kirj. Seuran kirjastossa. Virheet runomitassa osoittavat kuitenkin, ett'ei enää Rautalamminkaan seuduilla korva ole tarkka runolle. Kukkonen on paikkakunnallaan yleisesti arvossa pidetty mies, siellä olevan kunnalliskauppayhtiön perustaja ja maanviljelysseuran jäsen. Naimisissa on hän Josefiina Monthanin kanssa.
TYÖN ARVOSTA.
Miehet mieleltä iloiset,
Poiat Pohjan puuhioita,
Jotka jaksavat jalosti
Kyllä korpia kumoa,
Kaiket päivät kallistella,
Aina aamusta varahin,
Iltahetket herkeemättä,
Kaikki kuusikot kumohon,
Petäjiköt pyllyllensä,
Koivikotkin kallellensa.
Lehossa on leivän juuri
Savon maassa mainittava,
Savon synkeillä saloilla,
Poloisilla Pohjanmailla,
Vaikka on vaikia elatus.
Kyntömiehellä kynänä
Aatrankurki kämmenpaässä,
Samoin kirves kourassansa
Kaiket päivät kapsuttaapi
Monta työtä tehtäessä,
Joita en muista muistutella,
Monta työtä tyystillistä;
Vaan ei auta valitella
Eikä muuta muistutella,
Vaan olla sääyssä sopiva,
Työssä aina tyytyväinen,
Talonpoian tarpehissa.
Niinpä neuvoi isät ennen,
Piennä poikia opetti,
Vanhat vaarit varoitteli,
Neuvoi näitä nuoremmillen:
"Tiepä käskee lentämähän,
Virsut vireät piteä
Kaiken aian kopsavaiset,
Sekä kesän että talven;
Olla vireä virassa,
Ahkerana ammatissa,
Riihet puia puhtehella,
Siellä silmänsä pilata.
Annas sitten aamun tulla,
Päivän valkian valeta,
Lähe tuiskuhun tuvasta,
Poiat nietosta polkemahan;
Lapioilla leuhut ensin,
Sillä tiesi tasoittelet,
Että pääseepi perillen
Syänmaille synkiöillen.
Sieltä tuovat tullessansa
Hevosella heinähäkin,
Puukuormat kuljettavat,
Havukuormatkin hakevat
Pellon pinnan pehmitteeksi.
Vanhat vaarit ne tuvassa
Muorin kanssa katselevat,
Kuinka poiat pakkasesta
Tuolla tuiskusta tulevat,
Pakkasesta paukuttavat,
Ruumis raukka raukiana,
Kovin vaivoista väsynnä."
Kuules kun mie sanelen,
Talonpoika taitavainen:
Älä suutu säätyhysi
Vaikka on vaikia vaellus,
Vaikka vaivalla kovalla
Maasi mahtihin rakennat,
Piät huolta huomisesta,
Syömisestä, siemenestä,
Vaikka vanhana valitat
Jäykäksi jäseniäsi.
Piisaa pitkämielisyyttä:
Aina meitä auttamassa
Kaikkina katovuosinakin,
Aina on suonna suuri Luoja,
Antanut Isä ihana
Hätäaikana apunsa;
Luojan lahjat laupiaimmat,
Luojan annot armolliset,
Vaikka kansa kiittämätöin
Pilkkasanoilla pahoilla
Maksaapi niitä monia
Armaan Isän armotöitä.
Piisaapi pilkkasanoja
Kansan suusta suruttoman;
Vaan on niitä varsin harvan
Ihmisparoissa pahoissa,
Jotka Luojallen lukevat
Rukousta ruoan eestä,
Vaikk' on aika aivan kallis,
Vuoet kovat on käsissä
Meillä eessä mentävänä.
Vaan itse tietääpi Isämme,
Jos Hän armon antaneepi
Meiän vaivaisten varaksi,
Meiän ihmisten iloksi:
Jos Hän vielä armon suopi,
E'espäinkin eineen tuopi.
ENTISISTÄ RAUTALAMMIN RUNONIEKOISTA.
"Ei puheet puhuen lopu,
Virret veisaten vähene",
Sanoo Suomen sananlasku;
Kyllä piisaapi puheita
Lukioillen, laulajoillen,
Vielä virren tekiöitten,
Kun on miestä miettimähän,
Läksiätä laulamahan,
Kansan kuulten kiskomahan.
Vaan on kaikki kaonnehet
Vanhat laulun laitteliat,
Vanhat runon rustailiat
Menneet Tuonelan tuville,
Nyt on jäänynnä jälellen
Kaikki nuotit nuoremmilta,
Virret varsinkin vähässä,
Kaikki laulut on lamassa,
Virren nuotit vässällänsä.