KANTELETAR (vienosti)
Tuopa Aino, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen, läksi luutoa lehosta, vastaksehen varvikosta, taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa, kokoeli kolmannenki verevälle veiollensa.
(Aino palajaa takaisin, pari nuorta koivunlehvää sylissään. Väinämöinen on sillä aikaa käännähtänyt ja ottanut päättävästi askeleen vasemmalle. Tervehtivät toisiaan äänettömästi, Väinämöinen iki-ihastuneena, Aino säikähtyneenä ja painaen sydänalaansa. Koivunlehvät ovat hänen sylistään maahan valahtaneet.)
VÄINÄMÖINEN
Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, kanna kaulan helmilöitä, rinnan ristiä rakenna, pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!
(Sulkee tien häneltä.)
AINO (säpsähtäen)
En sinulle enkä muille kanna rinnan ristilöitä päätä silkillä sitaise; huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita, asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa tykönä hyvän isoni, luona armahan emoni.
(Purskahtaa itkuun, riistää ristit rinnaltaan, kullat kulmiltaan ja putkahtaa nopeasti Väinämöisen ohi vasemmalle karsikkoon. Väinämöinen jää hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan, painaa sitten päänsä alas ja peittää silmänsä kädellään. Poistuu hitaasti oikealle karsikkoon. Hetken perästä näkyy vasemmalta karsikosta Aino, yhä nyyhkien, ynnä Äiti hänen jäljessään.)
ÄITI (lempeästi)