Kävi kerran kolmannenki neien akkunan alatse, kuuli neitosen kutovan, pirta käessä piukkoavan; sukkulainen suikahteli kuin kärppä kiven kolossa, pirkaeli pirran pii'it kuin on tikka puun kylessä, käärilauta käännähteli kuin orava oksapuussa.
LOUHI (tarjoten tuopin lausujille)
Kutti, kutti, neitoseni! Enkö jo sanonut aina: elä kuusissa kukahu, elä laula laaksoloissa, näytä kaulan kaarevuutta, käsivarren valkeutta, ripeyttä rinnan nuoren, muun on muo'on muhkeutta!
ESILAUSUJA
Helppo on hepo salata, sorajouhi suojaella, paha on neitonen salata, hivus pitkä piilotella; laatisit kivisen linnan keskelle meren selästä siellä piikoja piellä, kanojasi kasvatella, eip' on piile piiat siellä, eipä impyet ylene, ettei pääse suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat, miehet pystyisin kypärin, hevoset teräskapein.
VÄINÄMÖINEN (kasvonsa paljastaen)
Voi minua mies-kuluista, kun en tuota tuntenunna naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla!
Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa, lasna lapsen saamistansa, pienenä perehtimistä.
(Louhi koettaa häntä lohdutella. Ilmarinen ja Pohjan neiti menevät käsi kädessä vasemmalle karsikkoon. Louhi ja Väinämöinen seuraavat heitä. Kuoro istuu. Pitkä vaitiolo.)