Se on julma Juuttahainen,
Pahin poikia pahoja,
Ilkein isän aloja,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jos annan sinun mitellä,
Ellös lukkohon lukitko,
Elä paina palkimehen
Elä pihtihin pihistä;
Vast' on lukko laajittuna,
Ei vielä avainta saatu,
Ei lukot käsin lutise,
Loirat sormin sorkuele."
Antoi luojansa mitellä
Tuota kauloa omoa,
Kuin oli pitkä, kuinka paksu,
Kuinka poikelta leviä.
Siitä meiän suuri luoja,
Meiän julkinen Jumala,
Mittaeli, määräeli,
Jopa lukkohon lukitsi,
Siitä painoi palkimehen,
Sekä pihtihin pihisti.
Iski kannan kalliohon;
Perän potkasi kivehen,
Yheksän sylen syvähän,
Kyynäräisen kymmenettä:
"Pysy nyt siinä pintahainen,
Paru siinä pantahainen,
Tekemässäsi pahassa,
Luomassasi kytkyessä!"
Se on julma Juuttahainen
Pahin poikia pahoja,
Ilkein isän aloja,
Jo näki tuhon tulevan,
Hätäpäivän päälle saavan;
Kerran kiljasi pahasti,
Toisen karjui kauhiasti,
Kolmannen ylen kovasti.
Sanoi meiän suuri luoja,
Meiän julkinen Jumala:
"Kilju nyt kivi kovaksi,
Karju rauta karkiaksi!
Pysy siinä sen ikäsi,
Asu siinä aikuesi,
Kun ei kuuta aurinkoa,
Päiveä hyvännäöstä,
Kun ei maata, eikä puuta,
Ilmassa inehmisiä.—
Tämän päivyen perästä,
Olkohon kivi kovana,
Rauta kaikki karkiana,
Tuuli taivahan viluna!"
Siitä meiän suuri luoja,
Meiän julkinen Jumala,
Ylös ilmahan kohosi,
Päälle kuuen kirjokannen,
Päälle taivaisen kaheksan,
Ilmalle yheksännelle,
Sialle isän Jumalan,
Kamarihin kaikkivallan.
Siellä suutua pitävi,
Kansan kaiken tuomitsevi,
Pahat paiskavi syvähän,
Hirviähän helvettihin,
Hyvät sinne siirtelevi,
Taluttavi taivahasen.
7. Piispa Heinrikin surma.
Kasvoi ennen kaksi lasta,
Toinen kasvoi kaalimaassa,
Toinen Ruotsissa yleni.
Se kun kasvoi kaalimaassa,
Se Häme'en Heinrikki;
Se kun Ruotsissa yleni,
Se on Eirikki kuningas.
Sanoi Hämeen Heinrikki
Eirikille veljellensä:
"Läkkäs maita ristimähän,
Mailla ristimättömillä,
Paikoilla papittomilla!"