Vaahtokuu, helmikuu.
Vaalasti, kihlakuuta; venäen sanasta: volostj.
Vaara, metsäinen vuori,
mäki.
Vaassa, erilaatuinen venäläisten kalja; venäeksi kvasj.
Vaikutan, ttaa, valittaa.
Vailehdin, htia, oikeastansa vaellehdin, vaellella, sanasta vaeltaa.
Vaimala, oikeastansa vaivala.
Vainotie, sota on karjalaksi vaino, venäen sanasta voina; vainotie
siis on sotaretki.
Vaklo, runollinen muutos sanasta vikla, eräs soilla olostava lintu.
Valanne, vuoren kohta, josta valaa eli valuu vettä.
Valju, kurja.
Valjuttelen, tella, lepoittaa.
Vallalteen, vallaltansa, mielin määrin.
Valmenen, meta, valmistaa.
Vanttera, oikeastansa vantera, tukeva, tanakka.
Varpapuu, raaka purjeessa.
Varrin, timen, mitätöin sana.
Varski, riski, rivakka.
Vastakoivu, koivu, josta otetaan kylpyvastoja eli kylpyvihtoja.
Vehnä-kolatsu, kolatsu, vehnä-kakkara; venäen sanasta: kolatschj.
Veito, don, veikko, veijo, vello, vellyt, veloinen, vähennysmuotoja
sanasta: veli.
Vetkaan, ta, viskata huolettomasti tahi varoittelematta.
Vetre, een, herkkä, notkea.
Viena, Dvinanjoki pohjois-Wenäellä, josta Wienan linna, Arhangelsk ja
Wienan meri, Walkea meri.
Vienopäiväinen, surkuteltava.
Vieriskumppali, vieruskumppali.Vierrinhanko, ngon, viertohanko.
Vietra, ämpäri; venäen sana vedro.
Vihkuri, vihko.
Viipula, viipale, viilu, pitkä palainen.
Viitisen, itä, oikeammin viititsen; katso sen paikan toisintoa
vanhassa Kantelettaressa; runollinen muutos sanasta: vaatitseita =
vaatettautua, pukeutua vaatteisihinsa.
Viivikkö, kön, viita, vitsikko, lehto.
Vipasen, sta, nykäistä, hipaista, koskea sukkelasti.
Villovarsa, hienokarvainen varsa.
Vilkka, kan, vilkas.
Viltti, parkitusta nahasta tehty kuormareen peite.
Vingottelen, tella, juoda niin että vinkuu.
Virhu, alkusoinnollisesti tehty runollinen muutos sanasta: karhu.
Virsin, iä, laulaa, laulella.
Vitelen, dellä, vitistän, stää, sukkelaa kulkemista tarkoittava
kuvaussana.
Voikkonen, voisiruinen, vähän voita.
Vollotan, ttaa, kuvaussana, lypsää lutustaa.
Volmari, lienee Liivinmaalla olevan kaupungin nimi.
Vuiskaan, ta, outo Wenäen Karjalan sana.
Vuodun, tua, menehtyä.
Vuollattelen, tella, virua, venytellätä.
Vuolova, vuolas.
Vyökkeleksen, leitä, kuvaussana, äännellen ylös pyrkimistä osoittava.
Vyörehdin, htiä, vierehtiä, kuleksia, liikkua, kävellä.
Väikerrehdän, htää, vaikeroita.
Välkyttelen, tellä, välkkyä yhä, välähdellä, vilahdella.
Vänkärä, oikeastansa väkkärä.
Värkki, kin, katso väärti.
Västärä, puu-ikkuna; varmaankin ruotsin sanasta: fönster.
Väännittelen, tellä, väännellä; runomitan vuoksi nelitavuisena.
Väärti-morsian, väärti-vaimo, portto, huora.
Väärälten, väärällänsä.
Vörsti, ruhtinas (pilkalla); ruotsin sanasta: förste.

Y.

Ympynen, sen, impi, neito.
Ymmärkki, ymmyriaistä taivaslakea runollisesti nimittävä sana.

Ä.
Äyöttelen, tellä, huudella äyäy.
Äkin, äkisti, sukkelasti, sievästi.

ALAVIITTEET

[1] Sanalaskurunoa emme ole tahtoneet erilleen laulurunosta mainita, vaikka kyllä onki vähä omituista laatuansa.

[2] Laulurunoja laadustansa ovat, mitä nykyisen kokouksen ensinzäisessä ja toisessa kirjassa löytyy, virsirunoja, mitä kolmannessa. Kertomarunoja tavataan Kalevalassa Wäinämöisen, Ilmarisen, Lemminkäisen ja muiden senaikuisten moninaisista toimista ja huolista kotonansa sekä muualla, erittäinki Pohjolassa. Loihturunoja ovat kaikki luvut, synnyt ja muut sanat, niinkuin esimerkiksi raudan, tulen, käärmeen, pistoksen ja riiden synnyt eli luvut; lemmennosto-, kosiomiehen ja lapsivaimon luvut; kateen, voiteen ja mehiläisen sanat; verensulku- ja muut asetus-, suositus-, lumous-, turvaus-, rukous-, manaus-, herjaus-, pelotussanat. Suurin osa niistä vielä on pränttäämättä, ehkä niitä jo kyllä präntättynäki luetaan usiammissa kirjoissa, erittäinki seuravissa: Chr. Lencquist, Specim. de Superstitione Veterum Fennorum. Aboae 1782; Chr. Ganander, Mythologia Fennica. Aboae 1789; H. R. von Schröter, Finnische Runen. Finnisch und Deutsch. Upsala 1819; Zach. Topelius, Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja. Turussa ja Helsingissä 1822-1831; Kantele taikka Suomen Kansan sekä Wanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja. Helsingissä 1829-1831. Osotelmarunon laatua ovat nykyisessä laulustossa löytyvät Hääkansan laulut ja XXVIII runo Kalevalassa. Sen täydellisemmästä muodostumisesta saadaan esimerkki J. F. Lagervallin kirjasta: Ruunulinna. Murhekuvaus 5:ssä tapauksessa. Hels. 1834, kuin myöski Jak. Juteinin kirjoista: Perhekunda. Pilakirjoitus epäluuloista. Wiipur. 1817; Pila pahoista kengistä, uskon vahvistukseksi, 2:nen ylöspano. Wiipur. 1827.

[3] Katso: Sv. Folkvisor af E. G. Geijer och A. A. Afzelius, 2:dra D. Sthlm 1816, p. 2 ja 212.

[4] Katso: H. G. Porthan, Dissert. de Poesi Fennica, partt. V, Aboae 1766-1778.

[5] Mainittu pispa D. Juslenius on sama mies, joka suomenti Lutheruksen vähän katekismon ja sitä seuraavaiset O. Svebiliuksen yksinkertaiset selitykset. Sanansa, jotka luetaan kirjansa "Suomal. Sana-Lugun Coetus", Sthlm 1745, esipuheessa § 16, kuuluvat: ne jam de carmine quidquam dicam Fennico, cujus elegantia, vis commovendi animos, et affectus ciendi, breviter enarrari negavit: et si maxime id possem, fidem facerem nemini, qvi illius intima non penetraverit sermonis.———Figuris tam dictionum, qvam sententiarum abundat, ut sine illis poesis non aestimetur.