Herra. Mitä, kuulenko minä oikeen?
Rouva. Oi! älä suutu! —
Herra. Jää hyvästi onneni, rauha ja ilo! Mulle maailmassa ei löydy mitään enää! Oi, niinkö pidit valasi ja lupauksesi! Haa, viekas käärme! — vaan se on tosi, sinä oletkin nainen.
Rouva. Mutta Jumalan nimeen! mitä olen siis tehnyt? —
Herra. Ja sitä kysyt sinä? Et ole sitä tietävinäsi?
Rouva. Minä sen tiedän, mutta onko mun rikokseni niin hirmuinen?
Herra. Mitä, hirmuinen! Ei, kuulkaa kuinka yksinkertainen! Sehän ei ole mitään, se maksaa ainoasti minun kunniani, minun maallisen onneni ja henkeni. Oi, minä tämän olen jo kauan edeltäpäin arvannut. Sitä olen yöt päivät miettinyt ja tuota ainoaa olen minä pelännyt!
Rouva. Aivan niin, se olikin ainoa, johon taisin mieltyä.
Herra. Ei, tämä on liian paljo! Milloin on tälläistä ennen kuultu? Sinä uskallat itse sanoa että tämä upseeri… Minä tiedän tarpeekseni, minä en tahdo tietää enempää.
Rouva. Mutta, armas mieheni, upseeri tahi kenraali? —