Nyt mitä kuulin! Piispan kasvatiksi!
Minun Ilmarini piispan kasvatiksi!
Mun poikan' piispa kasvatikseen vienyt!
Jos pakeni hän vaikka Tuonehan,
niin Lalli ryntää sinne — hälle kostamaan!
(Menee.)
(E.F. Jahnsson: Lalli.)
RISTILAIVA JA LAPPALAISET.
Kansantarun pohjalla.
Simon rannikko on Pohjanlahden tuulille altis tasanko. Sitä ei suojaa, niinkuin lähirannikolta, pienoinen saaristo, joka viheriäisiin lehtoihinsa hajoittelee tuulten tuimuutta. Harvemmat, mutta suuremmat saaret ovat sen ainoana turvana. Nämä kuitenkaan eivät peitä koko rannan reunaa, niin ett'ei jäisi paljaita, aukeita paikkoja, joista tuulen pojat hurjapäiset pääsevät hienohelmaamme pyörittämään.
Tällainen avonainen loma aukenee myöskin Montaja-saaren eteläisellä kannikalla. Meren myrskyiset aallot, jotka, luullen pääsevänsä aina mannermaalle asti, äkkiarvaamatta huomaavat tiellään korkean Montajan ja tästä raivoissaan turhaan pieksävät tämän leveätä rintaa, syöksevät lisääntyneellä vimmalla saaren eteläisen kylen sivuitse aukeaan lomaan, lennättäen hurjina lakkapäinä valkeata vaahtoansa rannalle, muassaan ruojaa ja hietaa, jota ovat meren syvästä nostaneet. Ja tuulen vihaiset sikiöt, valtavat vihurit, likistyneinä ahtaaseen lomaan, tarttuvat kiukkuisessa kiihkossa aaltojen tuomiin hietaläjiin, hajoittelevat niitä, leikittelevät niiden kanssa kuin kaarnain kanssa, nostavat niitä ylös ilmaan, paiskaavat jälleen maahan ja ajelevat niitä ympäri, kunnes leikkiin kyllästyneinä viimein kiinnittävät ne rantaan, muodostellen hurjimman mielikuvituksen synnyttämiä muotoja.
Luonnon voima on väsymätön. Kun meren laineet ja myrskyt pitkiä vuosisatoja ovat tämmöistä menoa jatkaneet, ovat ne yhdistynein voimin saaneet aikaan sen kummallisen rakennuksen, jota kansa sanoo Munkkihiedaksi. Lakeasta rannasta kohoaa näet jyrkin seinin korkea hiekkaluoma, joka kaltevana rinteenä nousee meren puolelta, äkkiä kohoaa vielä korkeammaksi muuriksi, ja päättyy niin jyrkkään seinään, että on aivan mahdotonta päästä sitä ylös.
Tämä omituinen luonnon tekele, joka on muodostunut aikoina meistä kaukaisina, kasvaa nyt puita ja pensaita. Se voi siis seisoa järkähtämätönnä. Mutta kummallista on, kuinka se on voinut meren myrskyjä kestää aukealla rannalla, ennenkun kasvit olivat siihen juurtuneet ja ennenkun ympäristö metsittyi. Kummallinen on niinikään sen monimutkainen polveileva muoto. Ei ole siis ihme, että kansa, joka pelonsekaisella taika-uskolla katselee Munkkihiedan outoa luomaa, sen rakenteessa näkee muutakin kuin paljasta luonnon tekemää.
Näin arvelee kansa Munkkihiedan synnystä: