Nyt tuli jo tarkempia tietoja. Vieras joukko oli astunut maalle etelämpänä, särkenyt maan jumalat pirstoiksi ja omalle jumalallensa jo ruvennut asuntoakin rakentamaan. Se kulki meritse. Sillä oli suuren suuri alus, jolla voi suurimpiakin meriä kulkea. Sadottain ihmisiä mahtui alukseen. Siinä oli sotamiehiä, pappeja ja naisia. Itse jumalakin asui aluksessa eri huoneessa. Tämmöinen kummitus oli nyt tulemaisillaan hävitystä levittämään.
Kauhua herätti tämä tieto. Noitapapit ja kansan vanhimmat neuvottelivat. Noitapapit kyselivät loihturumpujansa ja kehoittivat hartaampaan jumaloiden palvelemiseen; vanhemmat miettivät, että arpakapula oli lähetettävä kiertämään, jotta kaikki tulisivat yhteen yhdistynein voimin vastustamaan uutta jumalaa.
Molempia neuvoja noudatettiin. Kansa uhrasi ja rukoili, arpakapula lähetettiin ja kansaa kokoontui täysissä aseissa. Mutta kun kansaa oli kokoontunut niin paljon kuin sitä oli lähellä, katsottiin kokoontunut voima liian vähäiseksi. Uskallus oli näet paennut pelon polkuja, itse luottamus oli kadonnut. Päämiehet ja kansan vanhimmat, joiden olisi ollut kehoitettava kansaa urhoollisuuteen, olivat ikäänkuin hurmoksissa, ja noitapappien rummut ennustivat yhä pahaa vaan. Naisten värähtelevät kasvot ja lasten tuskallinen parkuna saivat häiriön korkeimmilleen.
Yhä peloittavampia tietoja tuli. Tuo merta kulkeva kumma oli todellakin tulossa. Se jo haahmona kangasti taivaan rannalla. Joku jo luuli sen näkevänsäkin. Ja nyt — voi hirmua hirmuisinta! — tuossa tuo kauhun tuoja jo on, se jo todenteolla tulee tuo vihollisten sota-alus.
Kaukana, siinä hienossa ilman vanteessa, missä taivaan sininen kansi näytti ikäänkuin merensineen valetulta, näkyi tällä hetkellä pieni tumma pilkku. Se oli niin pieni, että ainoastaan tottunut silmä voi sen havaita. Mutta ne silmät, jotka sinne päin nyt pelolla tuijottivat, olivatkin tottuneet — ja ne näkivät.
Kokoontunut kansa päästi huikean hätähuudon. Sitä seurasi niin täydellinen äänettömyys, että olisi voinut kuulla vapisevain sydämien tykytykset. Mutta seuraavassa tuokiossa syntyi uusi hälinä. Niinkuin olisi tulen leimaus yhtä haavaa koskenut kaikkiin sydämiin, kajahti pelästyneen, merelle päin tuijottavan kansan keskestä kehoitus: "Jumaliin! Jumaliin!" Ja nyt riensi hämmentynyt joukko ylemmä vuorelle, missä pyhät Seidat seisoivat. Oli melua ja melskettä. Lapset parkuivat, naiset itkivät ääneen, miehet huusivat. Juostiin sinne tänne ympäri Seitoja. Naiset uhrasivat koristuksensa, lapset taittoivat lehviä ja levittivät niitä Seitain eteen, miehet tekivät pyhiä lupauksia. Mutta uskallus ei palannut takaisin; kansan vanhimmat yhä epäilivät; noitapapit yhä pysyivät synkkinä.
Mutta etäällä ilman rannalla tuo musta pilkku suureni suurenemistaan. Se lähestyi. Aurinko, joka jo kallisti päätänsä läntiseen mereen, kietoi valovirrallaan merenpuolisen ilman rannan ja siinä olevat esineet kummalliseen valaistukseen. Tumma pilkku muuttui vähitellen selväksi laivaksi. Sen runko oli musta, mutta purjeet valkoiset. Vieno merituuli tuuditteli laivaa hiljaa eteenpäin. Auringon säteissä kimaltelivat jo haarniskat ja kirkkaat aseet. Sotamiehiä oli laivassa. Mutta näiden väliltä siinsi mustia vaatteita ja valkoisia huntuja. Alus oli täynnä munkkeja ja nunnia, tuon uuden jumalan hartaita palvelijoita, jotka innokkaasti halusivat levittää Kristin uskoa pakanoihin. Laivan keulaan oli pystytetty kultainen ristiin-naulittu Kristus, mutta keskellä laivaa oli pienoinen kappeli, jonka aukinaisesta ovesta näkyi neitsyt Maarian kuva, suitsuava savuastia edessä.
Lauhkeassa suvi-ilmassa astuskelivat, käsivarret ristissä, mustat miehet edes takaisin laivankantta; sisaret olivat asettuneet istumaan istumille ympäri sen laitaa. Nyt antoi yksi veljistä viittauksen, jonka johdosta sisaret nousivat ylös ja veljet lakkasivat astumasta. Ne seinät, jotka peittivät Maarian kuvan, otettiin pois, ja siinä seisoi kaikkein nähtävänä sineen ja purppuraan puettu pyhä kuva. Sen ympärille asettuivat veljet ja sisaret puoliympyrään ja heitä vastapäätä sotamiehet paljain päin, aseettomina. Laivan kastarista tuli vanha kunnioitettava isä, munkkien päämies, hänen jälessään vanhemmanpuolinen nainen, joita veljet, sisaret ja muu väki syvään kumartelivat. Nyt alkoi juhlallinen virsi, jota sisaret ja veljet yhdistynein äänin veisasivat. Oli näet rukouksen hetki. Veisu oli alusta hiljaista, mutta nousi nousemistansa, hiljeni sitten ja nousi taas. Miesten syvemmät äänet sointuivat mahtavaksi soinnuksi naisten heleihin ääniin. Laulu kaikui puhtaassa hienossa ilmassa ihmeen ylevälle. Se oli uuden valon väkevä ääni, joka soi pakanuuden illassa. Taivas ylhäällä, vesi alhaalla ja viheriät rannat ympärillä kaikuivat juhlallista virttä.
Kuta lähemmä laiva tuli, sitä suuremmaksi kiihtyi rannalle kokoontuneen kansan tuska. Häiläköiminen Seitain ympärillä oli yhtä ainoata suurta hämminkiä, josta lasten yhä enenevä räikkinä ja naisten ulvonta peloittavalla tavalla nousi muuta rähinää korkeammalle. Epätoivon vimman hetki oli tullut, kaikki oli kadotettu, ell'eivät Jumalat taivaista lähettäneet arvaamatonta apua.
Äkkiä hiljenivät eri huudot ja yhtyivät yhteen ainoaan räikeään ilohuutoon, joka kerrattuna kajahti vuorenrotkoista. Ihme oli tapahtunut. Aukosta sen pyhän lehdon, jonka keskellä Seidat seisoivat, ilmestyi, niinkuin maasta noussut aave, ihmishaamu, jonka pelkkä ulkomuoto herätti kaikkien huomiota. Hän oli pitkänlainen hoikka mies, hänen silmänluontinsa oli terävä ja kasvot ankarat; ohut parta peitti laihain kasvojen alapuolen riippuen leuasta rinnalle. Päässä oli hänellä korkea nahkainen kypärä, kaunistettu punaisilla reunoilla ja kaikenlaisilla koristuksilla. Muu vaatetus oli melkein samanlainen kuin muillakin, ainoastaan paljon kalliimpaa, ja vyötäisillä kiilsi kaikenlaisilla kummituksilla varustettu kallis vyö, johon oli vasemmalle puolelle pistetty luinen vasara, ja jonka oikealta puolelta riippui noitarumpu.