Nuor. Sitä et tarvitse pelätä, siitä, vyöstä on sinulle vaan suuri turva. Mutta estääkseen pahain ihmisten liian suurta ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne eivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.
Suom. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle minua tulla, että voisi..?
Nuor. Ei milloinkaan, niin kauan kun se vyö on ympärilläsi. Kun sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, mutta kun perään menet, niin lymyää hän oven suuhun.
Suom. Suuri ja sanomaton on velkani sinulle, enkä arvaa, millä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen, mutta…
Nuor. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen sinulle toisia kapineita, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hiemuhajuissa. Jää hyvästi siksi!
Panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kun ei virka mitään! arvelin itsekseni, ja viimein jo rohkenin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei vastannut ennen kuin vähän ajan perästä: "Jo se loppui; voisi kyllä häneen lisätäkin, mutta taatto vainaja ei sanonut enemmältä, enkä min' ole häntä muiltakaan kuullut tätä edemmä."
"Mutta eihän tässä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään. Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi ollut: poikkinainen satu Suomettaresta."
"Ka, pane nimi, miksi katsot, mutta enempätä min' en osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisää saamaan", vastasi ukko ja panihe tilalleen. Minun täytyi häntä seurata.
Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen luikareina lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja — sammui.
Mutta minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt olin kuullut, oli johdattanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin. Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, ne viisi sisarta ja niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne joutunut, kun eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, mutta tätä en voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäytä. Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tytöille mahdollista häntä koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, paljoa kovemman. Kuinka olisi hän tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?