Iltarukouksensa suoritettuaan laskeutuvat pienen erakkomajaa eläjät levolle tupaan aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Vaan rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa vielä kauan käryävä hylkeenrasva savisessa astiassa valaisten hämärästi tuon pienen, muista syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä on makuulavitsa ja toisella pöytä, jossa suuri kirja on levällään. Huoneen perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian karkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät sinisiksi maalatut.
— Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa uunin pankolle istahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni, kirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen sekaisella hellyydellä katselee hän tuota kookkaampaa miestä, joka on vuodelaudalle istahtanut.
— Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. — Seurakunta tarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.
Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät, kuin teräksiset, ja nenälläkin on kotkankäyrä, iskevä muoto. Ääretöntä intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta miehuutta ja toimintavoimaa.
Se on Suomen piispa Tuomas.
— Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa taas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla hänen äänessään. Tämä mies, Pietari Kaukovalta, on Tuomas piispan ystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä. Hän on Tuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän harmaaveljesten luostarin idun, päämies ja hänen luonaan, täällä saarnaajaveljesten hiljaisessa seurassa, on piispa nyt muutamia viikkoja syrjässä maailmasta levännyt monista maallisista toimistaan, viettäen rukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämätä.
— Paljo ei anna velvollisuuteni minulle aikaa uhrata oman sieluni hoitamiseen, — vastaa Tuomas melkein huoahtaen, — se ei salli minun, niinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta minulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetkinen näin hiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviini ja rukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.
Hän risti kätensä nöyrästi, melkein surulla. Vaan Pietari kyseli yhä:
— Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistaunut alkavia toimiasi varten?
Hänen äänessään oli aina vaan jotakin tutkivaa, jotakin epäilevää, hän ikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä. Lavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvonsa kämmeniinsä, ikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli hänen äänensä, kun hän virkkoi: