— Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla, virkkoi Pietari hiljaa huoahtaen. Sinun kätesi on kova, miekkasi terävä.
— Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, ajaakseen pelkoa käännytettyihin.
— Pelkoa, matki Pietari, — pelkoa, vaan ei luottamusta. Tämä kansa ei rakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa, — sillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä pelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.
Nyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä Pietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein olivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli näet päivän selväksi todistanut, että pakotta ei pakanoita koskaan saada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli ollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista voimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt väittelemäänkään, virkkoi vain varmuudella:
— Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja taipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourilla pidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut ratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä jossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupee kytemään. Miekalla täytyy tie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmajat veljemme kulkea ja valloitella vähitellen sydämiä, — sitä vartenhan olemme tämän pienen veljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan omia poikia saarnamiehiksi.
Pietari istui ääneti, tuijottaen lattiaan. Vaan Tuomas tahtoi saada hänet kerrankin oikein vakuutetuksi ja jatkoi senvuoksi vielä:
— Ei, Pietari, elä koeta kylvää epäilystä työhöni, siitä vain heikontuisi tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme alulla. En halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, vaan sen tuloksia emme nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on paljo. Minä kuljen senvuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan kasken, jota sinun sitten on viljeltävä, — tule sinä lempeä mies jälestä, kylvövakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.
Ja lauhkeampana kääntyikin nyt pieni, teräväkatseinen mies piispaan päin:
— Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan, kuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on pystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin tarkoittaa, — kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. — Nyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?
Tuomas, joka oli astellut edestakaisin pienen koppinsa permannolla, istahti taas laverilleen ja virkkoi: