Pian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas ratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekasin — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi, kiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.

— Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos aavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.

* * * * *

Monta retkeä tekivät Tuomas piispa ja hänen miehensä tänä kevännä ja kesänä hämäläisten maahan ja vähitellen he siten taas kukistivat talvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan. Karjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja saaliinpyyntiä, ne hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä takaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan voimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä hopeoita ja vaatteita ja olivat satoonsa tyytyväiset, ja jättivät hämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinansa seurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen eri tahoille ja kaksin ja kolmin palasivat vihdoin miehet kevätkesällä soitten ja kankaitten yli kotikyliinsä, hakien asuntojaan kotijärviensä liepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja halmeita löysivät useimmat entisten talojensa paikoilta ja eläviä he eivät löytäneet muita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta myöhemmin heidän henkiin jääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen piilopirteistään entisille asumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia talonkehiä rakentamaan.

Kristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä luopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa johdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin kesää retkeilivät linnan huovit hämäläisten kylissä, pitäen tutkimuksia ja käräjiä, rangaisten aseihin tarttuneita, eikä heidän tuomiostaan kukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti puolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.

Kapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan asettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren seurueen, pappien ja sotaväen, kanssa teki retken voitettujen hämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen entiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon sitkeästi alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran polvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat nöyrinä niitä määräyksiä, joita heille annettiin.

* * * * *

Oli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen kiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle törmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia päiviä. Hän oli kutsuttanut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut heidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen puukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty. Tottelevaisina olivat asukkaat saapuneet tähän pakolliseen työhön. Järven rannalla oli Tuomas antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että kasteestaan luopuneet ja vasta valmistuneessa kirkossa oli hän senjälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut hämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peljättäen heitä vielä kovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat. Nöyrtyneinä, masennettuina seisoivat nyt hämäläiset aseettomina alempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet olivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja nauroivat. Vaan Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella, katsellen noita voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen jäleltä kuivailivat tuuheita tukkiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen aseelliseen väkeensä.

Hänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin ja tässä rannalla oli hän tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston vallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja varmaksi; lujalla tarmollaan oli hän taas kukistanut tämän kapinan, joka oli ollut muita vaarallisempi ja vaikeampi, — tuossa oli voitettu kansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt.

Seurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun kaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan tahtoonsa ja toimia sen mukaan, — onni astui hänen jälkiään. Miksi hän siis väliin itsekin epäili, miksi oli hän vieläkin heikko?