Tuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan hänessä nyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli kytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:
— Jotakin — nimittäin mitä?
— Olisi jätettävä tänne varustusväkeä, tietysti, aseellinen joukko pitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden pois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava hämäläiset työhön, rakentamaan tuohon viereen linnoituksen, jossa meillä olisi vahva partiopaikka ja joka aina ylläpitäisi tarpeellista pelkoa ja kuria ympäristössään.
Pettyneenä oli Tuomas taas kääntynyt järvelle katselemaan ja hän kuunteli tuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt hänelle tuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljokin miettinyt, vaan hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:
— Se on tarpeetonta.
— Tarpeetonta — miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi
Belgerd kummissaan.
Tuomas käveli muutaman askeleen etemmäs törmälle, vähän syrjään muista, istahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.
— Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme ja voimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka linnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi että uskollisiksi toisellakin, paljoa mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen kukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan hyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me voisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön sen verran kammoa isketyksi, että veroittajamme ja saarnamiehemme voivat täällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvä. Tämänkesäiseen retkeemme voimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme sillä nyt saavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.
Linnanvanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä kantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisteli epäilevästi päätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista tuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, mutta sitä hän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen kaiken toivonsa rakensi. Hämeen rauhoitus oli hänestä kaikissa tapauksissa ensiksi suoritettava, kukistettakoon sitten Karjala, jos siihen riittävästi ristilaumoja saadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessä, jatkoi Tuomas:
— Elkäämme hätäilkö, elkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me tarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla — odottakaamme!