Yhtä tyhjänä tavaroiltaan ja tiedoiltaan, yhtä orpona ja yksinäisenä kuin hän, oli kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut Turkuun ohdakkeista opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä olosuhteissa oli saanut siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen kanssa taistellen jäystää tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua. Siellä piti oppia ja edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja syödä haarapussista niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi saanut — niinkauan kuin niitä riitti.
Päivä pilkisti jo esiin Vartiovuoren takaa ja valasi kirkkaasti Pyhän Gertrudin kiltan korkean, lumipäällisen kivirakennuksen ja ylhäällä Vestinvuorella olevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja tuomiokirkon ohessa näyttivät hallitsevan tuon matalan, kinoksien keskelle painuneen kaupunkiyhteiskunnan. Tottakai tässä kylässä apu löytyy hänelle, koska on löytynyt niin monelle muullekin, ajatteli Heino. Ja päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen, kapeakujaiseen kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen puristetut ja päädyt vain, joista myymäläluukut saranoilla auki laskettiin, olivat kadulle päin. Ja hän ihmetteli taasenkin, miksi noiden ihmisten täytyy asua niin ahtaasti, ett'ei jää pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin kapea, likainen katu. Nyt sunnuntai-aamuna olivat myymälätkin suletut, niihin arkena ladotut kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet maalaispoikaa pysähtymään, hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita kujosia myöten tuomiokirkon taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla tänä tuulisena pakkaspäivänä. He olivat kai kaikki vetäytyneet lämpöisiin tupiinsa, joiden juoksulaudoilla varustetut ikkunat olivat suletut ja joiden reppänöistä kohosi vieri vierestään savupatsas, — tuuli heilutteli savupatsaita ja muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa kaupunkia peittävän hunnun.
Ihanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan, astuessaan hetken kuluttua pakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat räiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä kelpo teinit, jotka Heinon olivat monesta pulasta auttaneet, ne taas miehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä varastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat — pitihän teinien toisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:
— Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne sinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!
— Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, — olinhan muilta minäkin apua saanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli, mitä olin pussiini kerännyt ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen, puutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti kankurin akkakin ottanut.
— Niin, mikäpä siinä niin ollen muu neuvoksi lie, kuin katkaise lukusi taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.
— Niin täytynee, kun tarkeneisikaan! huoahti Heino. Ja hän lisäsi vähän kateellisesti: — Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun porvarilta joka päivä keiton saatte, — olisipa minullakin sellainen suosija-porvari!
— Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän, lohdutti Pietari-teini. — Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi miestä porvarina tai muuna?
— E-ei, ei ketään.
Hyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät porvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille tuvassaan asunnon ja ruuan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä puutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen muuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja kerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut rohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo oli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan salannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän lisäsi: