Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:
— Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan laidasta, — mikä olikaan taas isäsi talon nimi?
— Karmala, vastasi Heino arasti.
— Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan. Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta suusta, — näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin, siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi kuin tappelijaksi. — Saatko kotoasi mitään kouluapua?
— En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan karanneensakaan.
— Koti kaukana, koti köyhä, — tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta kouluapua hakemaan…
Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään, miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt, kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet teiniuralle oli työntänyt.
Hän oli nyt "piispanteini", taival oli edestä tasaantunut.
(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)