Mutta taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten ohran keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken, askeleita oli kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla olivat vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon rinteeltä, isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.
— Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten lähenevää töminää.
— Kun olisi saatu yksikään riihi puiduksi, niin olisin siemenviljan vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. — Nyt taas pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko halme on leikattu ja puitu.
— Vaan jospa eivät olekaan tulijat vouteja?
— Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.
Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät, kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle, — eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Vaan apeina he ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.
Jo kuului vieras tervehtivän… ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen isä-Tuomas heti tunsi, vaan oli kai joku hänen renkejään. Murahdettuaan lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään. Vieraita oli kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja olivat, tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja hartioillaan väljä herrasviitta. Mutta jo vieraista toinen kysyi:
— Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?
Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, — kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Vaan mikä ihme… eipä ollutkaan niillä nyt vanhat tapansa — mahtoivat olla uusia miehiä —, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:
— Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi talven varalta?