— Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, torasi vouti. — Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto, sen tiennet.
Vaan Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:
— Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.
— Meilläkö oikeus ottaa…?
— Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, elä yritäkkään meitä säikyttää. — Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja voutirengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään, hän tiukemmin virkkoi: — Elä koske siihen hevoseen, ne eivät enää olekaan teidän retusteltavinanne!
— Hä, eivätkö ole…!
Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäsi luokin längistä ja viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:
— Niskottelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!
Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:
— Elä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin! Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, vaan emme kahmaloakaan enempää kuin kuittikirjassa sanotaan.