(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)
PIISPA RAUHANTUOMARINA.
Pitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa tehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen seurakuntansa onnea, jota hän oli lempeydellä johtanut jo yli kolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä turmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksen tieltä. Heti kun pakenevat virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun kertomaan siitä vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat olivat kohta joulun jälestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja aatelisten kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat että aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon, neuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon kapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain kesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut teinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän tiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan talonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin, oli, tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla, ajanut sen näin epätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja hätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa, sitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat tukittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa äärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, — niin selitti herroille vanha piispa.
Maunu-piispa oli senvuoksi ilmoittanut kostonjanoisille aatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia ratsumiehiä hyökätäkseen niskottelevain alustalaistensa kimppuun, että hän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin ryhtymästä, ennenkun hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen ja ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat kuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra, joka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän, oli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että talonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli Maunu-piispan arvo ja vaikutus toki aatelistenkin joukossa, että he, vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, — piispa seurueineen lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia vastaan ja aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi häntä kuin saattoväki, totellen hänen käskyjään.
Tällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen Vesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestäpäin ajanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi voinut pettää, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset, herrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä. Vaan Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa mahdilla oli hän jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta hiihtäjiltä, eikä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään päässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen masentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt talonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, vaan olipa hän heti eilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että rauhan sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli Vesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen kylään odottamaan huomis-aamua, joksi piispa oli sen puheilleen kutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen olon.
Päivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutulilla odotteli Vesilahden pappilassa. Hän oli tapansa mukaan anivarhain noussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkotetussa nojatuolissa mietteihinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän harkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli tehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja virkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin, kansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja heikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia köyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään virkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas hallituskeskus… Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret tuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla, oli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio, jonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi käsi… Se oli taittunut se Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta pohjoisesta piispanvaltakunnasta, särkynyt Nevajoen veriseen tappeluun jo puolentoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi tällä aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, silloin voisi hänkin nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa niin, että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa tyytyväisemmäksi kuin nyt….
— Vanitas vanitatum…! — Näin huoahtaen keskeytti piispa ajatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja kysyi, seurueensa puoleen kääntyen:
— Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?
— Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.
— Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet yönsä viettäneet mäen takaisissa kylissä, vieläkö siellä on rauha mielissä. Käske Henrikki-teini tänne.